Kehu

Martti Anhavan esseet kuuluvat käyvän joidenkin lukijoiden voimille. En liioin pidä todennäköisenä, että uusista niteistä tapeltaisiin Keskuskadulla tai Aleksilla.

Uusin kokoelma, ”Ajoissa lopettamisen taito”, on kuitenkin niin hyvä, ettei vastaavaan törmää usein. Saatoin hitusen oudoksua niteen pääosan muodostavia Tshehov juttuja niiden perinpohjaisuuden vuoksi, mutta tajusin kuitenkin, ettei Tshehovin keskeisten novellien tai edes näytelmien tuntemista tätä nykyä voi pitää selvänä. Näin taitaa olla, vaikka molemmat ovat laajasti ottaen myynnissä ja näyttämöllä jatkuvasti.

Tämä panee esittämään kysymyksen, joka voisi sopia paremmin omiin vastattaviini kuin Anhavan; kun tietää, miten raivokkaita asenteet Venäjään (Neuvostoliittoon) olivat sotien välisenä aikana ja miten penseitä sen jälkeen, enimmäkseen, mikä selittää sen, että venäläisiä klassikkoja sekä suomennettiin että luettiin kaikki nämä pitkät vuosikymmenet?

Jopa kirjoittajat, jotka omien sanojensa mukaan eivät lainkaan sietäneet ryssän hajua, saattoivat hyvinkin huumautua Tolstoista, Dostojevskista, Turgenevista ja Tshehovista.

Vastaan lyhyesti kysymykseeni. Kiinteät yhteytemme Pietariin ja Moskovaan ennen vuotta 1918 on salattu huolellisesti. Meillä tuskin olisi näin kukoistavaa musiikkielämää ilman suuria Venäjän markkinoita, enkä usko että olisi Sibeliustakaan. Olemme tietämättömiä hyvästä venäläisestä musiikista Tshaikovskia lukuun ottamatta, mutta esittävä taide joka tapauksessa hyötyi hyvin paljon. Maalaustaiteessa venäläiset mestarit ja pikku mestarit ovat edelleen suosittuja.

Meillä oli venäjän kielen ja kirjallisuuden maistereita, jotka vaikenivat taustastaan, kuten sangen oikeistolaiset Vaasan Jaakkoo (J.O. Ikola) ja Lapuan hirmu Hilja Riipinen. Moskovan maisteri oli myös Ilmari Kianto. Keskeisiä toimijoita olivat venäjän perehtyneet Kaliman veljekset Jalo ja Eino. Eino Kalima vieraili usein Kauniaisten kylpylässä saamassa ohjeita K. Stanislavskilta, joka viipyi siellä pitkään.

Martti Anhava on muuttanut tapojaan ja kirjoittamistaan. Luonnollisesti tekstissä on tiettyä venkoilua. Se on tavaramerkki. Nyt se on kohdallaan. Kirjoittaja käyttää sitä, kun tarvis on, mutta käyttää laajasti selkeää, tarkkaa ja kirkasta kieltä.

Kuka tahansa ymmärtää, että ei ole ongelmatonta kirjoittaa Tuomas Anhavan poikana. Lukijoissa ei ole sellaista objektiivisuuden ihmettä, joka osaisi olla tekemättä vertailuja. Mutta nyt esimerkiksi tarina Tuomaan pohdinnoista Tshehovin käännöksistä on herkkupala, valmiiksi vitriinissä mihin tahansa antologiaan. Se ei ole ehkä lainkaan kirjallisuusessee, vaan lempeä muistelma muinaisista kesäpäivistä ja isästä, joka saattoi olla hetkittäin myös hiukan hassu, kuten isien kuuluu ollakin.

Suomessa on luojalle kiitos päästy kirjallisesta eliitistä. Joku V. A. Koskenniemi toisaalla ja Rafael Koskimies toisaalla epäilemättä lukivat itsensä sellaiseen. Parnasson kansien sisään mahtui monen vuosikymmenen ajan mielenkiintoisia ja merkillisiä kirjoituksia. Lehteen kirjoittaminen Anhavan päätoimittaja-aikana ja ainakin Jarkko Laineen kauden alussa katsottiin vähintään merkiksi siitä, että kirjoittaja oli otettava vakavasti. Muiden kuin vakavasti otettavien kanssa ei kannata haastaa riitaa. Sitä ei käy kieltäminen, että tuo joukko oli eräänlainen eliitti, vaikka ei koko eliitti. Sen ulkopuolelle jäivät luonnollisesti sellaisetkin kirjallisuuden käskynhaltijat, joilla oli kädet täynnä omaan lehteen kirjoittaessa.

Olen synkretisti. Minusta on mainiota, että tässä mainitut henkilöt ovat harrastaneet taiteita monipuolisesti. Anhavan suvussa musiikki on ollut keskeisellä sijalla; sillä on sija myös tässä valikoimassa. Martti Anhava yllättää minut erinomaisella esseellään eräistä intialaisista nykyelokuvista.

Haluaisin uskoa, että hienostelukulttuuri olisi saanut kylkeensä riittävän määrän lommoja. Ei siinä ole sen suurempaa röyhistelemistä eikä liioin häpeilemisestä, että suhtautuu lukemiseen ja kirjoittamiseen himokkaasti.

On vahinko, ettei kukaan porukoista osoita oireita viime vuosikymmenien historian hahmottelemiseen. Olen ollut katsomassa, kun ensin Hannu Mäkelä ja sitten Martti Anhava saapastelivat sotamiehinä Otavan kolmannen kerroksen tiloihin, ja Ville Viksten ja Touko Siltala ja muut ovat tuttua väkeä, puhumattakaan Simo Mäenpäästä. Kaikki vaikenevat.

Tunnen haikeutta arvioidessani, ettei Anhava ole pitänyt päiväkirjaa eikä tehnyt systemaattisia merkintöjä ajan hullutuksista. Monessa muussa maassa on Leautaudia, Paulhania, Lagercrantzia  ja vastaavia, joilla on ollut mielenlujuutta nähdä ja kirjoittaa notkumatonta tekstiä. Sääli. Kirjallisuus kertoo kuitenkin aina maasta ja kansasta enemmän kuin olisi sopivaa.