Katselin kuvia kauan

Totta on se, mitä emme näe.

Tuo kymmenen vuoden takainen valokuva on niin yhdentekevä kuin vain voi. Kuvan metatiedoista näen, että muistan oikein sen ottamisen ajankohdan. Tai itse asiassa kuvan kansa tallentuneet tiedot ovat hiukan virheelliset, mutta olen pitänyt sellaista tapaa, että jonkin päivän kuvat saavat oman hakemistonsa. 26. heinäkuuta 2003.

Ajankohta on tärkeä, koska siihen ei liity mitään muistettavaa. Tuon sadekuuron kuitenkin muistan. Niitä tuli ja meni, aivan samalla tavalla kuin tänäänkin. Eräässä mielessä sade oli sama. Biosfääri on suljettu järjestelmä.

Tein korjatun ja tarkistetun version kirjoina julkaistusta tuotannostani, siis enimmäkseen suomennoksista, joista valtaosa on pieniä lastenkirjoja. Katselin tuikeasti näitä jo puheena olleita vanhoja lehtikirjoituksia ja mietin, miksi ne ovat niin ulkokohtaisia.

Vastaus sisältyy luonnollisesti kysymykseen, kuten usein ilmenee. Lehtikirjoitusten täytyy olla ulkokohtaisia. Ei niitä muuten kukaan lukisi.

Runojen pitäisi olla tislattuja tuokioita. Niin on sanottu. Kauniisti sanottu. Mutta kun tisleen ottaa esiin, se on joko haihtunut tai pilaantunut.

Kuva. kirjoitus ja varmaan soittokin on usean ihmisen yhteistyön tulos. Yksi tiimistä on se, joka lukee, katsoo tai kuulee.

Omat valokuvat ja vihkoista löytyvät omat kirjoituksen palaset tuntuvat sitä tärkeämmiltä, mitä huonompia ne ovat. Tuon kahden puun kuvan muistan, muistan paikan ja huoneen jossa olin ja samoin sen, että ajattelin veljeäni, joka oli silloin kaksi vuotta sitten kuollut, ja eräitä muita vainajia.

Hupsukaan ei väittäisi, että kuva esittäisi jotain tuollaista. Tai ehkä hupsu väittäisi, että puut itkevät. Voi itku!

Kuten kirjoituksissa kuuluu, tässäkin on seassa asiallinen ajatus. Olen muutaman kertaan perannut valokuvani ja heitellyt menemään tuhansia dioja ja paperikuvia. Matkapassit ovat saaneet ne kuvat, jotka tuovat mieleen esimerkiksi television tällä hetkellä näyttämät kesäkuvat. Auringonlaskuja, vedenväreitä, ehkä malliksi jokin sorsa ja sen kaveri.

Kun kuvien ottaminen on nykyisillä laitteilla niin helppoa, olemme taantuneet lyhyessä ajassa sata vuotta ja palanneet aiheisiin, joita sanottiin joskus biedermayeriksi ja myöhemmin toritaiteeksi. Kaikki osaset ovat olleet jo sata vuotta loppuun kuluneita. Meillä niitä ovat järvet ja saaret, viljapellot (ei kuitenkaan rypsi), kodikkaat pilvet ja kukaties soutuvene, mielellään savolaismallinen, ei hämäläinen. Kuka ei sellaista mielikseen katselisi?

Jos osaisin, osallistuisin kesä- ja toritaiteen kilpailuun kuvalla, jossa Neitsyt Maria on kolmannella tai neljännellä kuukaudella raskaana ja lukee sisällä kirjaa, joka sisältää luultavasti pyhiä kirjoituksia, varmaan rukouksia pienen syntyvän onneksi.

Huoneesta näkee, että ollaan Pohjois-Ranskassa ja että keskiaika alkaa käydä vähiin, vaikkei sitä tietenkään kukaan silloin elänyt tiedä.

Vaurauden näkee vaatteista. Hame on säästelemätön, vihreää samettia.

Vuodenaika, kesä siis, näkyy kyllä, Ikkunalaudalla on omena. Siis elokuu. Ikkuna on auki ja taivaalla lentää pääskynen kuin onni. Siitä on kysymyskin, onnen päivästä. Pääasia saa suurimman painon, kun se on kuvassa kuin ohimennen.

Tuo kuvaus liittyy maalaukseen, jonka tekijäksi mainitaan ”Flemallen mestari”. Jos teitä huvittaa, katsokaa Wikipedian kuvahausta ”Master of Flemalle” tai suoraan Robert Campin, joka saattoi olla tuon taiteilijan nimi. Katsokaa rauhassa. Ei CIA siitä suutu.

Tämä on tietoverkkojen ja digitaalisen tallentamisen suuria ihanuuksia. Pystyn vaivoin pitämään lukua kaikkein tärkeimmistä kirjoistani, ja kyllä minulla nämäkin (ja Van Eyckien) keskeiset maalaukset ovat erilaisina kuvina ja kortteina.

Verkosta pääsen katsomaan heti. Jos teette samoin, eräässä triptyykissä oikeassa reunassa oleva vanha mies on Marian puoliso Josef, joka häveliäästi rakentelee hiirenloukkuja kai hyvien tietäen, että enkelillä on sangen yksityisiä asioita hänen kihlattunsa kanssa. Pöytä työkaluineen putoaa perspektiivistä.

Vain kuviteltu on totta.