Kansalla on oikeus muuttaa lait I

E. Vasaran presidentti Relanderin elämäkerta osoittautui kokonaan luettuna rakenteeltaan juuri sillä tavoin sekasortoiseksi kuin sen tolkuton laajuus pani otaksumaan. Ei se mitään. Synteettisyys on meillä vanhastaan suuri meriitti verrattuna analyyttisyyteen. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä riittää mainiosti, että kootaan laaja aineisto ja järjestetään se jollain tolkullisella tavalla, esimerkiksi kronologisesti.

Relander-kirja nosti pintaan kuitenkin kokonaista kolme ajatusta, jotka esitän seuraavassa arvioitaviksi.

Aluksi olin hiukan kauhistunut esimerkiksi A.K. Cajanderin ja kumppanien menettelystä, nämä kun eivät kelpuuttaneet Relanderia tyydyttävän tohtorinväitöksen jälkeen dosentiksi niin ettei tällä ollut muuta neuvoa kuin kävellä politiikan puolelle. Maalaisliitolla oli tarve saada riveihinsä tohtoreita – yksi sellainen oli J.H. Sunila, pääministeri. Edistyksellä oli jo keskinkertainen kansantaloustieteilijä Vennola. Yleensä dosenteilta ei edellytetä mainittavaa lahjakkuutta. Relander oli kuitenkin aidosti tyhmä mies. Hänen edeltäjänsä Ståhlberg oli tutkijanakin erittäin korkealuokkainen. Maalaisliitosta tuli todellinen tohtoripuolue sotien jälkeen, mutta se oli hyvin nuori U. Kekkonen, joka antoi Relanderilla 1930 tyrmäysiskun.

Viivähdin näissä muodollisissa ansiossa tähdentääkseni, miten vaikeaa valtion perustaminen on. Suomessa oli 1920-luvulla kova pula herroista, koska meillä ei ollut armeijaa eikä ulkopolitiikkaa eikä siis alan osaajia. Aarne Sihvostakin tehtiin 36 –vuotiaana kenraali, mikä teki hänestä jääkäritovereiden ja Mannerheimin silmissä epäilyttävän henkilön.

Vuoden 1930 kommunistilait ja niihin liittyvät tuomiot, lyhyesti Turun hovioikeus, syyttäjänä sangen usein kanneviskaali Olavi Honka, loivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ja siis periaatteettoman laittomuuden mallit, joista kärsimme silloin ja edelleen.

Relander lienee menettänyt virkansa eli mahdollisuutensa päästä oman puolueensa ehdokkaaksi jatkokaudelle saati saada toisilta kannatusta toistelemalla samaa, jonka sanoi Väinö Tannerille: ”Jos kansan oikeudentunto sitä vaatii, kansalla on oikeus muuttaa lait.”

Tämä on leninistinen aate. Samaa kielellistä kikkaa käyttivät myös Mussolini ja Hitler. Edustuksellisen demokratian horisontissa kansalla ei ole oikeutta muuttaa lakeja, eikä kansan oikeudentunnolla saa olla vaikutusta yksittäisiin ratkaisuihin.

Vitsi on sana ”kansa”. Kuka on kansa? Vastaus on tähänastisessa historiassa ollut aina: voimapolitiikalla ja tarvittaessa väkivallalla valtaan pyrkivä klikki. ”Kansandemokratia” merkitsi kommunistisen puolueen keskuskomitean noin kymmenen kellokkaan, sittemmin vain pääsihteerin harjoittamaa mielivaltaa. ”Natsismi” on lyhenne sanasta ”kansallinen”. Saksan kielessä tuli nopeasti käyttöön myös sanaa ”nazional” saksalaisempi termi ”völkisch”, kansallinen. Yksi kansa, yksi valtakunta, yksi johtaja.

K.J. Ståhlberg uskalsi vaalipuheessaan ylioppilastalolla vuonna 1930 Lapuan liikettä tarkoittaen sanoa, että kansalla on oikeus valita edustajat ja valtiopäiville kokoontuneina näillä on oikeus muuttaa lakeja ja säätää uusia. Hän vastusti kommunistilakeja. Se oli kaukaa viisasta. Samoja lakeja käyttivät sitten Suomessa kommunistit esimerkiksi pitääkseen Valpon suojissa ties mistä epäiltyjä porvareita kaksi, jopa kolme vuotta. Menettelyn teki mahdolliseksi vuonna 1930 keksaistu lainsäädäntö.

Lapuan liike vaati, että tietyn tulorajan alle jääviltä on poistettava äänioikeus ja kommunisteilta sekä äänioikeus että vaalikelpoisuus. Jälkimmäinen toteutui. ”Kommunismi” jätettiin kätevästi määrittelemättä. Ainakin Pohjanmaalla kommunismiksi katsottiin myös se, että kävi työväentalolla tansseissa.

Kommunisteja tuomittiin 1930-luvulla valtionpetoksesta ja sellaisen valistelusta ja jopa valmistelun edistämisestä. Kukaan ei koskaan kiinnittänyt huomiota siihen, oliko syytteessä tarkoitetut teot tehty ennen vuoden 1930 lainmuutoksia. Siihen asti itse kommunisteiksi julistautuneita oli istunut myös eduskunnassa.

Tietääkseni takautuvan kriminalisoinnin ongelmaan ei koskaan edes viitattu tuohon aikaan eikä myöhemminkään.

Vuonna 1946 sitten Ryti ja kumppanit tuomittiin takautuvan lain nojalla, ja sitä pidetään edelleen pahana. Myös minä pidän. Mutta malli oli vuodelta 1930. Relander oli kuollut ja samoin näitä poikkeustoimia vastustanut Kallio ja tilapäisesti laillisuuskannalta luopunut Svinhufvud. Paasikivi, joka ei koskaan ollut erikoisen kiinnostunut laillisuuskysymyksistä, oli kovassa vedossa, ja etevänä lainvalmistelijana toimi Kekkonen. Oikeuskanslerina ja sitten korkeimman oikeuden presidenttinä oli Toivo Tarjanne, tunnettu siitä että hän ei toimillaan koskaan aiheuttanut presidentille eikä ministereille harmia.

[Jatkuu...]