Herrat pitävät nihilisteistä

Nykyisin myydään sanakirjoja kenelle vain. Ei edes ikää kysytä!

Tuo sana ”nihilismi” on alkanut vilahdella kommenteissa. Luulen, että viuhahtelu ei ole peräisin 1800-luvun ajattelijoilta, jotka huomasivat, että 1700-luvun ajattelijoiden väitteet esimerkiksi moraalin, mielekkyyden ja tarkoituksen todistettavuudesta eivät näytä pitävän paikkaansa. Aika kauan eli noin 150 vuotta termiä on käytetty nimikkeenä tietyllä tavalla tärähtäneille ihmisille, etenkin sellaisille, jotka ajattelevat, vaikka eivät osaa.

Viime vuosisadalla tuota nihilismiä ei oikeastaan esiintynyt, vaikka teoreettinen fysiikka oli oikeastaan jo osoittanut, ettei mitään ole olemassa. Tällä vuosisadalla hiljaisuus jatkuu länsirintamalla, vaikka molekyylibiologia on osoittanut, ettei olemassa ole sitäkään vähää.

Ehkä sana on saanut uuden merkityksen ja alkanut tuoda mieleen muun muassa sinänsä hyvin koulutetut saksalaiset, jotka osoittautuivat järjestelmän kaipaamina murhamiehinä verrattomiksi. Sanalla siis tarkoitetaan moraalisen arvopohjan olemattomuutta.

Perinteisessä mielessä, joka on oikeastaan peräisin antiikin stoalaisilta, natsi pitäisi natsismia harhana ja kommunisti kommunismia erehdyksenä. Tällaista ei tainnut tulla esiin. Sekä viisaat että vähemmän viisaat henkilöt toki oivalsivat, että tyranniaan tunnustautuen voi kätevästi kohentaa omaa asemaansa, mutta tuossakin ajattelutavassa se oma asema oli kouriintuntuvasti totta.

Tietämämme mukaan aine ja energia ovat suunnilleen sama asia ja ne näyttäisivät olevan jopa havainnoitavissa. Jos joku epäilee olemassaoloa harhaksi, työntäköön parsinneulan peukaloonsa. Kyllä siitä epäilyt lähtevät.

Kuitenkin epäainetta ja epäenergiaa on maailmankaikkeudessa paljon enemmän,  emmekä valitettavasti oikein tiedä sitäkään, mitä energia on, ja antimateriasta on tässä vaiheessa vain toinen toistaan huolestuttavampia arvailuja. Sopiva katsaus aiheeseen löytyy KVG-menetelmällä esimerkiksi hakutermillä ”dark matter”.

Joskus tulee mieleen ihmetellä, miksi kosmologit eivät pane pillejä pussiin ja lähde ongelle. Kunnon äidit ja vastuuntuntoiset kummitädit ovat vanhastaan olleet sitä mieltä, että ei pidä miettiä asioita, joista tulee vain pää kipeäksi. Palkan ja välttävän määrä arvostusta saa myös käymällä erilaisia kouluja ja yli- ja aliopistoja ja pyörittelemällä sitten papereita.

Minusta tuntuu, että tämä oivallinen elämänohje on kantanut runsaan sadon. Ne harvinaiset henkilöt, jotka ovat halukkaita keskustelemaan oudoista asioista tai lukemaan vaikeaselkoisia kirjoja, tyytyvät useimmiten eräänlaiseen henkiseen biljardiin, joka ei maailmaa muuta, koska on aika yhdentekevää, ovatko pallot pöydällä vai pussissa.

Meillä filosofeilla on samanlainen ongelma. Nihilismi (’maailmassa ei ole merkitystä ja siksi myös elämä on mieltä vailla’) on viehättävä ajatus, mutta nihilismi on merkitys, jos nyt sanojen käytössä halutaan pysyä järjen rajoissa. Siis: se on maailman selitys että selitystä ei ole. En tässä kirjoituksessa livahda jumaluusoppiin, mutta näitä hupaisia paradokseja riittää kaikille. ”Kiitän Jumalaa siitä, että olen ateisti.” – En muista, kuka näin sanoi, mutta fiksu mies.

Niklas Luhmann, josta hänestäkin saanen sanoa, että istuin erään iltakauden hänen seurassaan Bielefeldissä ja panin merkille, että hän joi Stella Artois –olutta ja minä kivennäisvettä, muotoili asian näin: vain epätosi voi olla totta.

Olutpullojen määrä ei ollut mainittava, eikä Luhmann siirtynyt Heinekeniin, saati Jägermeisteriin tai schnappsiin, vaikka niitä käytiin tyrkyttämässä. Viheriöivät nurmikentän takana saksalaiset ajelivat autojaan lyttyyn niin että nihilismiä oli kyllä ilmassakin.

Kun muistan tätä ja eräitä samanlaisia tapaamisia, niin vaikka olin tuonkin Bielefeldin käynnin aikana täyttänyt 40, ymmärsin kerrasta, mistä elokuvassa ”Kuolleiden runoilijain seura” oli puhe.

Tämä kirjoitus on jälleen vain pitkitetty huokaus. Erään luvallisen ja järjellisen hankkeen vuoksi laskeskelin ja arvioin, paljonko minulla on takanani sellaista kirjoittamaani tekstiä kuin nämä verkkokirjoitukset, eli ei kirjoina julkaistua. Näyttäisi siltä, että 10 000 tulostettua liuskaa (á 2000 merkkiä) raja viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on aivan liian pieni arvio.

Eräässä suomentamassani pätkässä sanotaan: joka tietää, ei puhu. Siihen olisi lisättävä: eikä kirjoita.