Rivissä

Poistin Google Driven. Lakkasin ymmärtämästä, miksi varmistuskopiot sekä vievät tilaa ulkoiselta kovalevyltä että maksavat rahaa Googlen pilvessä.

Etenkin kolmos-USB on niin nopea, että tekstinsä ja kuvansa saa tuokiossa talteen, ja jos ihmisellä on maailmassa joku ystävä, levyn voi viedä asianomaisen talteen toiseen taloon, jossa ei koi niitä syö.

Kirjahyllyn siivoaminen on paljon kaksimielisempää puuhaa. Miksi minä säilytän tällaista kirjaa? Miten olen voinut unohtaa, että minulla on tällainen mainio teos?

Voimille otti pahan kerran uusi lehtileikkeiden selailu. Kuten on ollut puhekin, äitini on leikellyt ja liimaillut kaikenlaista ainakin vuodesta 1937 alkaen. Eilen vein hänelle lisää liimaa.

Eräässä kansiossa on leikkeitä, joihin vedoten olisin voinut pitää 50-vuotis taiteilijajuhlia vuosi sitten. Onneksi en ole taiteilija.

Ensimmäiset lehtijutut, joita on sitten riittänyt katkeamattomana virtana, ilmestyivät Kauhava- ja Vaasa-lehdissä 1962. Muistelen että yksittäisiä juttuja olisi ollut ennenkin, mutta viis siitä.

Olin ajatellut julkaista tässä ”Vaasan” kerran painaman kertomuksen Berliinistä kesällä 1962. Kuviakin olisi sekä länsi- että itäpuolelta. Ei siinä kuitenkaan ole mitään julkaisemista.

Kirjoittamista ei kai voi opettaa eikä oppia. Se on luonteenpiirre. Kun on saavuttanut jonkin sujuvuuden tai vaivattomuuden, on kykyjensä huipulla. Omassa tapauksessani tämä huippu on perin matala.

Taipumus pääasian unohtamiseen, sanojen turhanaikainen pyöritteleminen ja muotojen plagioiminen näkyvät 50 vuotta sitten aivan yhtä armottomasti kuin nyt.

Muotojen plagioimisella tarkoitan sellaista, mitä tekijänoikeuslaki ei kiellä. Kun esimerkiksi Berliinissä kohta muurin rakentamisen jälkeen olisi ollut hyvä kirjata jokin oma havainto, näyn merkinneen muistiin vain kirjallisia havaintojani. Kerron että Pergamon-museo Itä-Berliinissä on hieno ja että sinne on koottu kokonaisia muinaistemppeleitä. Joten…? Lukija ei saa tietää.

Kappalainenkin olisi keksinyt vaikka sanoa, että museon ovea vartioineet kansanpoliisit, konepistoolimiehet, näkyivät jo Babylonian korkokuvissa. Kanttori olisi kirjoittanut, että kävely Kurfürstendammilta Checkpoint Charlien kautta itään Friedrichstrasselle oli kuin jalkamatka Assyriasta Babyloniaan. Että historia on häikäisevää sumua, joka käy sekä silmiin että kurkkuun.

Jutussa on yksi hyvä lause: ”Olin 17-vuotias.” Se on aitoa kirjallisuutta, koska se johtaa lukijaa harhaan. Lukija ei tule välttämättömättä havainneeksi, että lauseen on kirjoittanut 18-vuotias.

Matkalla ostin ohuen niteen (Reclam) Kafkaa, jota olin lukenut jo suomeksi. Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna nukuttuaan levottomasti, hän huomasi muuttuneensa vuoteessaan erittäin suureksi syöpäläiseksi. Als Gregor Samsa eines Morgens aus unruhigen Träumen erwachte, fand er sich in seinem Bett zu einem ungeheueren Ungeziefer verwandelt. (”Muodonmuutos”).

Minulle tuo tapahtui vasta armeijassa.

Luin Tiergargtenissa, lähellä korkean pylvään päässä kurottelevaa voiton jumalatarta. Se juhlisti Ranskasta otettua voittoa 1871. Penkki oli valtionrautateiden värinen. Vasemmalla narisi joutsen, oikealla poliisi.

Pari päivää myöhemmin lähdin liftaamalla Marseilleen. Suutuin Neitsyt Marialle. Hänen taivaaseenastumisen juhlansa vuoksi pankit olivat kiinni maanantaina, eikä minulla ollut Ranskan eikä Saksan rahaa. Kolmantena päivänä alkoi olla jo todella nälkä.

Luin kirjastossa, että kaupunkia sanottiin kreikkalaisten perustamaksi ennen Rooman aikaa, mutta kai siellä oli liguureja sitä ennen, ja päärautatieasemalla tarpeellisia laajennustöitä on hankaloittanut laajanpuoileinen kivikautinen asutus. Paljon myöhemmin opin, että Välimeren historia kannattaa kirjoittaa, kuninkaiden ja keisarien oikeastaan ei. Juotavaksi kelpaava vesi, suojainen ankkuripaikka – nyt arvioidaan, että siellä on asuttu 32 000 vuotta.

Nyt ei ole nälkä eikä jano mutta uni alkaa tulla. Mitsubishin lämpöpumppu vie ajatukset muun muassa Välimerelle. Huoneessa on 22,6 astetta, oli ulkona mitä tahansa.

Ehkä tämä on onnea?