Vakoilijatädin sukulaiset

Muistaakseni omasta aloitteestaan amerikkalainen virasto (USIS) otti yhteyttä ja tarjoutui järjestämään käyntejä, kun olin päättänyt mennä pidemmäksi aikaa Amerikkaan vuonna 1997.

Juoksin kertomaan asiasta eri viranomaistahoille; olin itse järjestänyt kutsun muun muassa Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ja suosituksia kaikkein korkeimmilta tahoilta. Sääli että olin silloinkin tyhmänrehellinen. Amerikkalaiset olisivat maksaneet maan sisäiset lentomatkan, mutta halusin välttämättä kustantaa ne itse. Ne olivat kalliita.

Viraston yhdyshenkilö vaikutti hyvinkin voimille käyvältä. Hän oli naisihminen, neiti, ja tottunut jakelemaan käskyjä, joita ei tullut kyseenalaistaa. Vähä vähältä kävi ilmi, että todellisuudessa hän oli erittäin viehättävä ja lisäksi mielenkiintoinen. Olemme tapailleet myöhemminkin.Eilen tuli mukava sähköpostiviesti.

Hän osaa tekeytyä tietämättömäksi. Kerran hän kysyi, miten se sellainen pitkä poika on pärjännyt, jonka he kustansivat aikoinaan ties mihin ja jonka järjestelyihin hän oli osallistunut. Nimi oli Paavo Lipponen. Kerroin.

Pari päivää sitten sain kuulla, että vakoilijatäti elää täyttä häkää vanhainkodissa ja on vasta 98-vuotias. Hänen puolisonsa, vakoilijasetä, sitä vastoin kuoli kymmenkunta vuotta sitten.

Ei se kyllä mihinkään virkaan kuulunut, että ystävättäreni kuljetti minut (ja veljeni) eräänä pyhäpäivänä Washingtonista parin tunnin matkan päähän tapaamaan näitä sukulaisiaan. En odottanut käynnistä mitään. Ajattelin että on kai se Virginia laajemminkin näkemisen arvoinen osavaltio.

Tädin mies eli setä kertoili muistojaan ilmavoimista. Hän oli lentänyt mm. Lentävällä linnoituksella Tyynellä merellä ja sodan jälkeen käynyt itse noutamassa ja lentämässä kaikki mahdolliset konetyypit Yhdysvaltoihin. Hän oli syvällisesti selvillä eri koneiden käsittelystä. Hän oli jollain tavalla samanlainen luonnetyyppi kuin meillä Kössi Karhila eli haluton tekemän itsestään suurta numeroa, mutta vahvasti omistautunut siviili- ja sotilasilmailulle.

Ystävättäreni kertoi, että hänen oma isänsä oli arvioitu pienenä kouluun mennessä vajaamieliseksi tai muuten vain syvästi kehitysvammaiseksi. Hän suoritti erilaisia tutkintoja mm. insinööritieteistä, ja jäi eläkkeelle Yhdysvaltain armeijan kenraaliluutnanttina pioneerikomentajana taisteltuaan Saksaa ja Japania vastaan ja lisäksi Vietnamissa neljä vuotta.

Viimeistään tässä vaiheessa tämän kirjoituksen lukija muistaa, että Washingtonissa turisteja palveleva virasto on samassa korttelissa kuin CIA ja että Pentagoniin ei ole pitkä matka.

Tämä kävi hyvin selväksi, kun ystävättäreni täti tarjoili teetä ja kertoi pyynnöstä omia muistikuviaan. Hän oli palvellut sodan aikana William O. Donovanin OSS:ssä, joka oli sotilastiedustelun ja CIA:n edeltäjä. Samaa joukkoa palveli muuten mm. Marlene Dietrich.

Donovanin keskeinen vihollinen Hitlerin ohella oli J. Edgar Hoover, FBI:n johtaja, jonka mielestä mitään kilpailevaa tiedustelutoimintaa ei tarvittu. Mutkikkaiden selvittelyjen jälkeen Donovanin kanta kuitenkin voitti. Tähän on otettu kuvaksi Donovanin urhollisuusmitali, DSO. Hän oli ainoa henkilö, joka on saanut U.S.A.:n kaikki neljä korkeinta kunniamerkkejä.

Näytti niitä olevan tädillä ja sedälläkin, mutta ei erikoisemmin esillä.

Innostuimme kumpikin, kun kysyin, missä määrin Stephensonin ”The Intrepid” –muistelmaan voi luottaa, ja täti kertoi, että Donovanin putiikki oli enimmäkseen vihoissa brittien sotilastiedustelun kanssa ja arveli sodan aikana, että sekä MI 5 että MI 6 vuotavat kuin seula. Ja sehän oli totta, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Täti, joka on julkaissut muistoistaan kirjan (”Sisterhood of Spies – the Women of Oss”) kaateli lisää teetä ja kertoi, miten he saivat erään toisen tytön kanssa tehtäväkseen kopioida eli valokuvat Vichyn Ranskan (eli käytännössä Natsi-Saksan) laivastoattasean kassakaapissa säilytettävän koodikirjan.

Toinen tyttö oli sopivat kevytkenkäinen, joten hän vietteli herra attasean, ja täti organisoi ja toteutti samanaikaisesti valokuvausoperaation. Kamera oli kuin olikin Minox – aivan niin kuin elokuvissa.

Kovin yleisesti ei ole tiedossa, että amerikkalainen salainen aineisto on tätä nykyä melkein kauttaaltaan tutkijoiden käytössä, ja sellaiset muistelmat kuin tädin tarina, ovat luvallisia ja laillisia.

Se oli sääli, etten kehdannut kysyä toiminnan syitä enkä taustoja. Vakoilijatäti ja setä olivat nimittäin tutustuneen toisiinsa Honolulussa, jossa he olivat olleet kumpikin tahollaan alan tehtävissä vuonna 1941. Joulukuussa tuona vuonna he olivat viettäneet aikaa yhdessä todennäköisesti molempia osapuoli kiinnostaneen kanssakäymisen merkeissä oivallisessa sotilas- ja lomakohteessa, jonka nimi oli Pearl Harbor. Loma oli sitten keskeytynyt hyvin ikävästi.

Ilmavoimia ja tiedustelua ajatellen en ole itse saanut vieläkään oikein kunnolla selvää siitä, miten Japani pääsi yllättämään niin pahasti. Amerikkalaiset tiesivät, mitä tulossa on, mutta arvio ajankohdasta oli virheellinen. Asetelma oli siis sama kuin Normandian maihinnousussa, josta kohteet eli saksalaiset tiesivät kaiken muun paitsi ajankohdan ja täsmällisen paikan. Ja asetelma oli aivan toinen kuin erään 1900-luvun suuren arvoituksen – riittääkö Stalinin epäluuloinen luonne tosiaan selitykseksi Saksan yllätyshyökkäyksestä kesäkuussa 1941? Siinähän Neuvostoliitto käväisi kuilun partaalla ja neuvostojohtajilta putosi pokka pahasti.

Sitäkään en kysynyt, mitä suvun naiset olivat muutoin puuhailleet 1945 – 2013. Suomalaisessa historiankirjoituksessa korostetaan aina, että amerikkalaisilla ei ollut kehuttavia tietoja Euroopasta ja esimerkiksi Suomesta ei mitään. Jotenkin sain sellaisen vaikutelman, ettei tämä pidä todellisuudessa paikkaansa. Varmuuden vuoksi käänsin aina puheen ASLA – Fullbright – apurahojen tavattoman suureen merkitykseen tai vastaaviin vaarattomiin aiheisiin.

Oman sukupolveni amerikkalaisvihamielisyys, joka ei millään muotoa aiheutunut vain Vietnamin sodasta, kätki taakseen kaksi yksityisen ja julkisen elämän klassista virhettä, nimittäin ylimielisyyttä ja aliarviointia.

Meillä kaikilla on varastossamme juttuja amerikkalaisten tavattomasta typeryydestä, herkkäuskoisuudesta ja yleisestä lapsellisuudesta. Kokemuksia kertyy jo turistimatkoillakin.

Saanee sanoa ja kärsinee korostaa, että tuo ajattelutapa ei kerro suuria ajattelijan kyvyistä. Meillä saa Suomessa joka päivä lisää esimerkkejä suuren yleisön ja keskeisen median tietämättömyydestä. Se ei kuitenkaan ole koko kuva.

Hassu, hymyilevä, hontelo ja hosuva jenkki on yksi niistä stereotyypeistä, joita taitavat amerikkalaiset luovat tietoisesti. Vakoilijatäti sanoi minulle, että kansana he amerikkalaiset ovat tehneet kammottavia virheitä ja polkeneet pienten oikeuksia, mutta että siinä asiassa he eivät ole mitalisijoilla, tuskin edes pisteillä, eri maita ajatellen. Ja setä nyökkäili ja hyrisi kuin Pratt & Whitneyn moottori.