Aikalaiset

Joidenkin ärtyminen sota-ajasta kirjoittamiseen on ymmärrettävää ja perusteltua. Yksi peruste voi kuitenkin jäädä huomaamatta. Hyvin moni lukija tietää, kuka oli Mannerheim ja kuka Ryti, millainen mies oli Hitler ja mitä teki Stalin.

Olen yrittänyt hahmotella Uuden ajan kulttuurihistoriaa. Se koskisi Suomea ja käsittelisi aikakautta 1975-2012.

Tiedän ettei ajatuksesta tule mitään. En ole edes sopiva henkilö kirjoittamaan, koska olen elänyt tuon ajan aikuisena ja käsittänyt keskeiset asiat, väärin. Kirjoittajaksi tarvittaisiin sellainen henkilö kuin Donner tai Paasilinna tai vaikkapa Klinge, koska heillä on kyky käsittää asiat tuoreeltaan oikein, omasta mielestään.

Ikätovereista on näkyvissä ehkä ainoana Peter von Bagh. Katsoin otsikkoa varten, mikä olikaan se Pentti Holapan lyhytikäinen mutta hieno lehti, johon kirjoittivat Petteri, Pekka Gronow (potkussa hänkin), Klaus Mäkelä, Reino Paasilinna, Paavo Lipponen ja muut. Nimi oli Ajankohta.

Jäin varsin murehtimaan uusinta kulttuurihistoriaa, kun selasin mielessäni jonkin ajan takaisia kirjailijoita, joita luettiin ahneesti ja joista kirjoitettiin paljon – sellaisia kuin Matti Pulkkinen (Ja pesäpuu itki; Romaanihenkilön kuolema). Miten suosittu on nyt Eino Säisä (Kukkivan roudan maat). Täytyy tarkistaa, pettääkö muistini. Mielestäni Christer Kihlman oli hyvä kirjailija ja uhkarohkea edelläkävijä monessa asiassa.

Kirjallisuus on kuitenkin musiikin ohella sitkeimmin muistoja säilyttävä ala. Jos oma kokemukseni todistaa mitään, näissä silmissä useat 1800-luvun ja 1900-luvun alun kirjailijat ovat modernimpia kuin nykyiset, siis esimerkiksi Dostojevski, Tshehov tai Kafka. Ja kyllä sekin on totta, että osakekeinottelun ja kasinotalouden kuvasivat samanaikaisesti 1800-luvun alkupuolella Honoré de Balzac ja Gogol.

Mielipidevaikuttajat menevät nopeasti. Tunsin aika hyvinkin henkilöt Jouko Tyyri, Pekka Lounela ja Tuomas Anhava.

Lueskelin huvittuneena, mitä kaikkea Lasse Lehtinen on kirjoittanut, koska hän on erikoinen henkilö. Kirjoittajana ja vaikuttajana en sanoisi häntä merkittäväksi – tai ehkä sittenkin. Hänen ja Loka-Laitisen ”Hyvät herrat” oli mainio.

Mutta lukiessa osin asiaa (väitöskirja) ja osin sopivan ilkeitäkin kaskuja alkaa kauhistua. Kuka oli Kalevi Sorsa? Jos opettaisin nyt nuoria eli vähän yli kaksikymppisiä, luulen että he eivät tietäisi tai ehkä sanoisivat, että ”joku poliitikko”. Nähdäkseni Sorsa on kadonnut harvinaisen tehokkaasti muistista. Ainoa Lehtisen ikätoveri ja siis minua nuorempi merkittävä poliitikko, joka on vielä kehissä, taitaa olla Tuomioja.

Katsoin Wikipediasta, että ei Pirkko Työläjärvi ole vanhempi kuin eräät ystäväni, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä, syntynyt -38. Moniko muistaa? Lehtinen kirjoitti hänestä kirjan ja samoin Johannes Virolaisesta, joka muistettaneen, ja K.A. Fagerholmista, joka onkin jo poliittista historiaa.

Aina välillä joku tämän blogin kommentoija muistaa Demokraattiset lakimiehet. Kommentoija ei taida muistaa, että merkittävät henkilöt ovat kuolleet, kuten Matti A. Wuori ja Erik Schüller tai Helge Rontu. Nuorten rettelöitsijöiden kanssa yrittivät pärjätä vanhan polven miehet, kuten Veli Merikoski, Ilmari Caselius, Tauno Ellilä… Tämän päivän juristi ei tunne edes nimiä. Tai kuka oli Kai Korte ja mitä hän teki?

Korkeimman oikeuden presidentti on monissa maissa ja mittauksissa huipulla. Muistatteko Antti Hannikaisen, Matti Piipposen tai Toivo Tarjanteen? Ette muista. Tuskin muistatte edes Curt Olssonia.

YLE retroilee. 1970-luku on jollain tavalla muotia, vaikka Gatsby (Kultahattu) varmaan siirtää seuraavaksi todella tärkeissä asioissa eli muodissa, syömisessä ja ryyppäämisessä näkökulman taas 1920-luvulle.

Asumisesta ja rakentamisesta 1970-luvulla on kirjoitettu hyvin ja mielenkiintoisia kirjoja.  Vuosikymmenen ajatusmaailmasta huomiota saa vain vasemmisto ja äärivasemmisto. On se sääli. Tietysti tämän ilmiöryhmä, väljästi ymmärrettynä ”stalinismi”, oli odottamaton ja peräti ihmeellinen. Ymmärrän oikein hyvin, että edellä mainittu Lasse Lehtinen puhuu Kekkosen diktatuurista. Hän on jättänyt kyllä seuraavan johtopäätöksen tekemättä. Lähes poikkeuksettoman mielipiteen mukaan Kekkonen pelkäsi ja varoi Neuvostoliittoa yli kaiken ja toimi sen mukaisesti.

Mutta entä ellei se ollutkaan niin? Oman käsitykseni mukaan poliittinen ”ystävyys” ei paina enempää kuin höyhen suurpolitiikan toimiessa. Mannerheimin elämänvaiheista, Paasikiven päiväkirjoista ja Kekkosen toiminnasta olen saanut sen käsityksen, että nämä miehet olivat todellisia demokraatteja. He olivat kansanvallan kannalla sillä pienellä ehdolla, että kansa oli heidän kannallaan. – Mutta kukapa nyt haluaisi muistella menneitä. Meillä on vallassa uusi sukupolvi, jolla on kova kiire tehdä vanhoja erehdyksiä. Siinä he ovat jo osoittautuneet eteviksi.