Sivusilmä

Haruki Murakamin romaanista 1Q84 on syytä kirjoittaa useita kertoja. Kirjailija on aikalaisista kiitetyimpiä. Tämä yli tuhatsivuinen romaani on joko samaa luokkaa kuin Joycen, Proustin ja Musilin pääteokset, tai sitten kirjoittajansa tuotannossa keskinkertainen. Itse olen tässä vaiheessa edellisen vaihtoehdon kannalla. Sama näyttää olevan usean vahvan kriitikon mielipide. Myös näitä rinnastuksia vuosisadan huippuihin on esitetty. Jotkut varteenotettavat lukijat ovat jälkimmäisen mielipiteen edustajia. Heissä on paljon Murakamin ihailijoita.

Sanon niille lukijoille, jotka eivät ole huomanneet Tammen keltaisia kirjoja, että kyllä kysymyksessä on selvästi jotain samaa kuin Italo Calvino, Paul Auster tai ainakin Kurt Vonnegut.

Mielessäni on kuitenkin lausuma, jonka amerikankielinen nimi on ”concurrence”. Tuomioistuimessa jäsen, joka tulee samaan lopputulokseen kuin enemmistö, esittää joskus toiset perustelut. Sellainen äänestyslausuma on concurrence, kun taas toiseen lopputulokseen päätyvä on ”dissent”.

Kirjan, jonka nimi on muunnelma Orwellin romaanista ”1984” ja kirjoitettu näin, koska Murakamilla kysymys on vaihtoehtoisista todellisuuksista. Hänen henkilönsä eivät osaa olla varmoja, onko maailma kesken kaiken muuttunut näennäisesti pienin yksityiskohdin mutta silti perustuksiaan myöten.

Päähenkilöt ovat arkisen uskottavia ihmisiä, kuten sievä ja taitava naispuolinen murhaaja, matematiikkaa opettava ja siitä suuresti pitävä kirjailija-kustannustoimittaja, ja uskomattoman ruma ja pelottava puolihirviö, joka kuuntelee kylvyssä Sibeliuksen viulukonserttoa. Mukana on myös hyvin vaikeasta lukihäiriöstä kärsivä menestyskirjailija, joka ei ole koskaan lukenut mitään, koska lukeminenkaan ei suju, ja romaani hyvin salaperäisestä pikkuväestä, joka käyttää suurta valtaa, on saneltu ja vahvasti editoitu.

Lukija ei välttämättä huomaa heti, että tämäkin suurromaani on kirjoitettu tai oikeastaan rakennettu alhaalta ylös, ei ylhäältä alas (bottom up – top down). Tässä se muistuttaa Joycea, joka panee valtavan määrän sivuja ja puoli maailmaa yhteen päivään (16.6.1904).

Hyvin vakuuttava esimerkkipari on tietokone, jolla on kokonaisarkkitehtuuri niin että kaikki osat ja toiminnat jäsentyvät sen mukaan, ja ihmisen aivot, jotka muokkaavat sinänsä mielettömän syötteen, kuten valon taittumisen ulkomaailmassa tai äänet, esimerkiksi näkökuviksi ja puheeksi. Lapsi oppii kielen alhaalta ylös eli sanat ja rakenteet sikin sokin. Opiskeleva aikuinen lähtee ylhäältä, esimerkiksi kieliopista ja sanakirjoista. Kieli on ihme. Kirjallisuus on vielä suurempi ihme. On merkillistä, että ihmisenä näemmä aika omituinen japanilainen julkaisee romaanin, joka tuntuu minusta, lukijasta, kuin kommentilta omasta elämästäni ja ajatuksistani.

Tällaisia teoksia on tarkasteltava syrjäsilmällä. Periferianäkö on ratkaisevan tärkeä lukemattomissa arjen asioissa, esimerkiksi liikenteessä ja siivotessa. ”Periferia-ajattelu” on suunnilleen sama asia kuin luovuus.

Kuvan asetelma on ilmeisempi kuin Cézannen monet maisemat. Taululla ei ole oikeastaan aihetta eikä painopisteitä. Kuin huonossa valokuvassa siinä tuntuu olevan ylimääräistä roinaa. Kun taulua katsoo yrittämättä erikoisesti nähdä, se tulee suoraan syliin. Se on, kuten Cézanne yleensäkin, mestariteos ja vuorosana niille aikalaisille (n. 1900), joiden mielestä maalari kuvaa sen, minkä kuka tahansa näkee, ja sillä siisti. Tämä on toisinnäkemistä ja onnellisen kaukana sellaisesta 1900-luvulla suosistusta taiteesta, joka on niin persoonallista, ettei sitä oikeastaan voi ymmärtää.

Toinen suuri linja, joka menee viheltäen ohi, on persoonaton taide. Se on hyvin edustettuna rihkamamarkkinoilla.

Rihkama voi olla hyvä nimi myös sellaiselle kirjallisuudelle, joka haltioittaa arvostelijoita ja tuottaa tekijälle palkintoja. Jotkut tällaiset teokset ovat tarkemmin katsoen yhtä puhuttelevia ja persoonallisia kuin kananmuna.

Olen hyvin innostunut Murakamin kaltaisesta kirjasta. Piilodokumentti ja piilosaarna ovat tuoneet mukanaan paljon pahaa. Piilodokumentti kuvaa esimerkiksi kaupunkilais- tai maalaiselämän mielenkiintoisia piirteitä. Siis tekijän mielestä mielenkiintoisia. Piilosaarna eli tendenssi täyttää joskus takakannen lupaukset. Se on esimerkiksi kuvaus nykyihmisen henkisestä tyhjyydestä ja hänen asenteittensa pintapuolisuudesta.

Ei sellaisessa ole paljon kuvausta. Sitä voi seurata lähimmällä puistonpenkillä. Mutta joku Murakami tai Cézanne tuovat esiin todellisuuden aidon kauheuden ja tekevät sen niin, ettei lukija ehdi peittää silmiään ei tukkia korviaan.