Luotettavat muistelmat

Nyt luon loppuun Lasse Lehtisen ”Luotettavat muistelmat”. Kukaties olin kirjoittanut hänestä muutamia päiviä sitten jotenkin nuivasti. Syytä sellaiseen en tiedä.

Joka tapauksessa muistelmateos, jonka totta puhuen löysin omasta hyllystäni, osui käteeni sattumalta.

Näiden kirjoitusten lukijan on hyvä muistaa, että elämme maassa, jossa korruptio on kauhistus, anatema ja maranata. Lukuun ottamatta aniharvinaisia poikkeuksia kukaan ei lähetä minulle kirjoja enkä saa niitä mistään ilmaiseksi. Ehkä saisin jos pyytämällä pyytäisin, mutta en ilkeä. Ennen maailmassa kustannusvirkailijoilla (jollainen olen itsekin ollut samoin kuin usea lähiomaiseni) oli tapana hiukan nöyryyttää vapaakappaleen pyytäjää ja joka tapauksessa edellyttää jonkinlaisia palvontamenoja.

Niinpä tietoni uusista ja vanhemmistakin kirjoista ovat täysin sattumanvaraisia. Lehtisen tuotannosta muodostin tätä kirjoitusta varten käsityksen katsomalla Wikipediasta.

Luotettavat muistelmat II on joka tapauksessa kirja, jota ei missään nimessä pidä jättää lukematta. Se on hyvin kirjoitettu, hauska, kohdittain erittäin hauska, ja se sisältää erittäin paljon sellaista sisäpiirien tietoa, joka on hyödyksi. Esimerkiksi tarina Ahtisaaren ehdokkuudesta ja valinnasta on helmi, etenkin näin itse tapahtumien sisältä kerrottuna.

Kun Lehtisellä tuntuu olevan perusteita ja kykyä potkiskella puoluetovereitaan nilkkaan silloin tällöin, nyt uutisissa esitelty ministerikierrätys herätti myös minussa lehtismäisen ajatuksen. Miksi esimerkiksi Kari Jalosta ei ole jo palkattu Suomen tasavallan hallituksen tai vähintäänkin demariryhmän valmentajaksi? Nähdäkseni Heinäluoma ja Urpilainen ovat osoittaneet sitovasti, että heillä ei pysy paketti kasassa.

Vai onko joku toista mieltä? Eikö nykyinen hallitus ole nimenomaan puulaakijoukkue?

Uskokaa minua. Olen useimmiten väärässä. Ehkä myös siinä, että kuten Lehtinen minäkin pidän politiikkaa hyvin vaativana ammattina. Useimmat ovat mahdottoman edessä. Pitäisi toimia järkevästi ja samalla pitää äänestäjiä hyvällä mielellä. Eikä oman puolueen elimiäkään saisi suututtaa. Poliitikon, etenkin ministerin, olisi siis ikään kuin tultava toimeen ja pidettävä putiikki pystyssä myymällä vastahakoisille asiakkaille pahanmakuista mutta kallista lääkettä. Ei ihme, että monien ”ansaintalogiikka” on myydä jotain koreasti pakattua, hyvän näköistä ja suussa sulavaa ylihinnalla.

Meillä on eduskunnassa erittäin ammattitaitoisia poliitikkoja, sellaisia kuin Pekkarinen, Soini ja Zyskowicz. Hallituksessa on kirkkaasti NHL-tasoisia pelaajia, esimerkiksi Ihalainen ja Tuomioja. Molemmat tuntuvat keskittyvän tehtäviin ja jättävän miellyttämisen vähälle.

Savon maakunta on tuottanut isänmaallemme kolmekin huomattavaa poliitikkoa. Lasse Lehtinen lienee poliitikkona entinen. Samoin on laita saman kaupungin pojan Lipposen. Ja sitten on Liikanen, joka hänkin on muissa tehtävissä. Kuinka ollakaan, en tunne näitä kolmea henkilökohtaisesti lainkaan. Kaikki olen tavannut ja joitakin sanoja vaihtanut.

Liikasesta on paha mennä sanomaan, mutta savolaisten sananparrenomaiseen seurallisuuteen näyttää sisältyvän myös kääntöpuoli. Lehtinen lienee aidosti ja syvästi sosiaalinen ja kykenevä toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Vaikka Lipponen ei ole todellakaan sutki, ei hänenkään maankunnallista taustaansa tarvitsisi arvailla. Olihan Johannes Virolainenkin syvästi karjalainen, vaikka oli ainakin Kyllikin tehokursseihin asti joka suhteessa erilainen kuin kuvitelmien viipurilaiset. (Valtioneuvos tosin oli Viipurin maalaiskunnasta.)

Ehkä tämä selitys perustelee, miksi en tunne sielunveljeyttä Lehtisenkään kanssa. Eräillä, kuten juuri Lehtisellä, on melkoinen taito kävellä nyrkkiin. Elämäkerrallinen muistelo sisältää suorastaan kymmeniä sukset ristiin –tilanteita. Rivien välistä käy ilmi, että sangen harva hänen sukupolvensa puolueveljistä nauttii hänen arvostustaan. Sitä vastoin seinä on kaatunut päälle silloin tällöin. Ehkä hän ei osaa olla opportunisti, mikä olisi hyvä taito.

Luulen että meillä kukaties on sama vika, vaikkei Lehtistä ja minua taida yhdistää muu kuin kova tarve kirjoittaa ja siihen liittyvä taipumus mietiskellä asioita. Lehtinen on minua viisaampi. Itse on ymmärrä jättää ihmettelemättä asioita, joita minulla ei ole edellytyksiä ymmärtää. On siitä sanottukin.

Se yhdistävä taito on riittämätön kyky pitää turpaansa kiinni. Ei se nimittäin mitään, että sanoo ennen kuin ajattelee. Pahinta on sanoa, kun on ajatellut. Maailmassa on monta loukkoa, kuten laulussa ennen laulettiin. Ja kun on pudonnut kuoppaan, on yleensä viisainta pitää mölyt mahassaan ja koettaa kömpiä vaivihkaa ylös.