Lentokoneen käyttöliittymä

Tony Holmes on tehnyt palvelun yleisölle laatimalla suuritöisen ja isokokoisen kirjan, joka on nyt ilmestynyt suomeksi, ”Taistelu ilmojen herruudesta. Toisen maailmansodan parhaat hävittäjät.” ISBN 978-951-20-8883-6

Mukana on maininnat Focke-Wulffin taipumuksesta sisäluisuun ja tietysti Messerschmittin (Me-109 E ja F) pyrkimys muljahtaa nousussa. Suomessakin saatiin sankarivainajia, kun lentokone alkoi nousussa pyöriä potkurin ympäri eikä päinvastoin.

Thunderbolt ja Mustang on katettu kiitettävästi ja samoin tietysti Spitfire, jonka omalaatuinen ja verraton siipiprofiili kuulemma syntyi vahingossa – tykit piti kiinnittää vähän sivuttain, lappeelleen.

Tällainen on varmaan jumalatonta puhetta, mutta hävittäjäkoneissa, joista Japanista Mitsubishi Zero tietenkin esitellään hyvin, oli jokseenkin samat ongelmat kuin nykyisten formula ykkösten varikoilla. Säätöjä tehtiin jatkuvasti, ja voitto eli hengissä säilyminen saattoi olla kiinni ahdinten toiminnasta yläkorkeuksissa tai lisäpolttoaineen vaikutuksesta kaartosäteeseen.

Thunderbolt oli niin hyvä syöksymään, että siihen piti rakentaa jarrut – lentojarrut.

Lukija jää hiukan haikalemaan neuvostokoneita. Hajanaisten tietojeni mukaan Jak-3 oli yhtä hyvä tai parempi kuin edellä mainitut.

Brittien ja saksalaisten koneiden hyvyydestä emme saa koskaan selkoa. Spitfire oli tietenkin odottamaton täysosuma, josta voi sanoa, että se pelasti Englannin 1940. Mutta sodan lopulla Saksan ilmavoimat kukistui lentäjien puutteeseen ja polttoaineen vähyyteen. Vielä alkuvuodesta 1944 Euroopan taivaalla oli niin kokeneita ja taitavia saksalaisia lentäjiä, ettei heille tahtonut pärjätä mukaan, kunnes kimppuun kävi yhtä aikaa kuusi Mustangia. Kun sankarit olivat kuolleet, sijaan otettiin rintamalle suoraan purjelentokerhosta kovin kokemattomia nuoria, ja jälki oli sen näköistä.

Amerikkalaiset hallitsivat seikkaperäisen koulutuksen ja ymmärsivät brittejä paremmin, ettei lentäjille kannata opettaa sotilaallisuutta eikä perinteitä. Kovin myöhään amerikkalaiset ymmärsivät sen, mikä usein unohtuu Saksan valtavia pommituksia aiheellisesti kauhisteltaessa. Nimittäin pommikoneen lentäminen oli hengenvaarallista sotimista. Etenkin ennen saattohävittäjien sisäänajoa pommikoneista saatettiin menettää yhdellä lennolla jopa viidennes, 20 prosenttia. Kun koneita oli joskus liikkeellä 1 000, siitä voi laskea.

Tyynen meren sodan yhteydessä kaikki ajattelevat aiheellisesti laivastoa ja merijalkaväkeä. Siellä ilmavoimilla oli koko ajan suuri ja todellinen merkitys, ja pitkänmatkan pommitukset Japanin kotisaarille olivat onnen arpapeliä.

Voi8n olla väärässäkin, mutta isäni jo aikoinaan väitti (saatuaan Norjata lentäneiltä Focke-Wulffeilta kyytiä Ju 88:n nokassa), että hyvien tapojen mukaan hävittäjät ampuivat pilotit ja konekivääriampujan ensimmäisinä. Japanilaisilla oli sama käytäntö. Raskaiden pommareiden ala-ampujan virka lienee ollut samalla lailla miestä syövä kuin saksalaisella sukellusveneellä seilaaminen. Tai ehkä ei sentään. Sukellusvenemiehistöistä kaatui lähes 90 prosenttia.

Holmesin lentokonekirja on mielenkiintoinen, jos lukija sattuu olemaan mekaanisten laitteiden ihailija. Mutta on siinä muutakin. Strategioita ja taktisia vaihtoehtoja esitellään hyvin. Välillä esitetään siviilimiehillekin sopivia elämänohjeita – perehdy syvällisimmin välineesi heikkokuksiin, äläkä sitten tiukan tullen unohda niitä koskaan.

Oli lentokoneita, joilla pääsi ahdistajasta irti puolivaakakierteellä ja syöksyllä – mutta niillä joutui todennäköisesti lattakierteeseen.

Yleiskielen termi ”siipimies” näyttäisi muuten olevan vanhaa lentäjien kieltä. Etenkin Saksassa ässien pudotusmäärät paisuivat todella valtaviksi myös siksi, että paremmalla ampujalla oli aina siipimies, jonka tehtävä oli pitää silmällä takasektoria. Useimmat hävittäjäkoneet oli helppo yllättää syöksymällä kimppuun takaa ylhäältä, etenkin auringon suunnasta.

Siipimiehen velvollisuus oli estää tällaiset epäkohdat.

Ehdottaisin kunnioittavasti arvoisille kollegoilleni, että kun nykyisin tieteestä ja tutkimuksesta puhuttaessa sivutaan ryhmiä ja niiden organisointia, toisen maailmansodan ilmataistelujen kertaaminen voisi antaa oivalluksia.

Eri osapuolet käyttivät alkuvaiheessa hyvin mielellään kiinteitä muodostelmia. Britit väittivät, että kaikki huomio meni välimatkojen säilyttämiseen niin ettei ympäristöä ehtinyt tarkkailla eikä vihollisia väistää. Amerikkalaisillakin oli muodostelmia, jotka muka olivat aikaisempia parempia.

Saksalaiset sallivat koiratappelun jo varhaisessa vaiheessa, mutta sellainen tapaa tietenkin jäädä tuloksettomaksi. Jos hävittäjät keskittyvät jahtaamaan toisiaan, kohteet jäävät suojaamatta.

Siipimies-järjestelmä itse asiassa on käytössä tutkimustoiminnassa. Kaveri, joka ei saa Nobelia, nimitetään ehkä assistentiksi. Mutta kaikkein tärkeintä on saumaton yhteistyö kentällä toimivan ryhmän kanssa. Juuri samalla tavalla kuin Ferrarin varikolla.