Käyttöliittymät ja muut rivat

Joskus riitti se usein mainittu luuta, joka oli pantu pönkäksi talon ovelle. Kaksi tarkoitusta. Ovi pysyi kiinni eikä lumi päässyt nietostumaan sisälle, ja kävijät näkivät vähän kauempaakin, että pirtti oli tyhjillään.

Oven kahvan virkaa toimitti katajankäkkyrä tai toisesta päästään oveen naulattu nahkahihnan pätkä, esimerkiksi muistoesine entisistä suitsista.

Tämän jutun kuvassa esiintyvä naishenkilö on syntynyt 1955. Kuva oli valikoitu näyttämään havainnollisesti seikkaa, jota olen pohtinut nyt runsaan puoli vuosisataa, tulokseen pääsemättä. Kotitalossani oli tuollaiset kahvat tai vetimet väliovissa. En tiedä, olivatko ne funkista. Talossa oli havaittavissa elokuvateatterin sisätilat suunnitelleen Aarne Ervi kädenjälki. Selvimmin se näkyi ikkunoiden ruutujaossa. Toinen vaihtoehto on Eemeli-setä. On täysin mahdollista, että kun tuollainen ripa, tosin yleensä pienempi, on USA:ssa vallan yleinen, ajatus ja ehkä piirustus olisi Eemeli-sedän välittämä. Hän oli timpurina Oaklandissa ja asui lähelle Berkeleyn rajaa sotien välisen ajan.

Vahinko etten päässyt varsinaisesti tutustumaan häneen. Hän ei kuulunut suvussamme niihin, joilla myönnettiin seurassa puheenvuoro tai joka olisi keksinyt sellaista vaatia.

Oman muistini aikana kaikki muutkin olivat hiljaa, ellei äidinisälläni ollut mitään sanottavaa. Toisenlainen käyttäytymistapa, jota edusti ennen kaikkea karjalainen mummoni, Joutselästä kotoisin ollut isänäitini, herätti Pohjanmaalla syvää hämmennystä.

Joskus ihmettelen väitettä, etteivät suomalaiset muka osaisi smalltalkia. Jahkailu kuului hyviin tapoihin. Luultavasti tämä uusi tupakoinninvastainen ilmapiiri on vaikuttanut asiaan. Kun isäntämiehet tapasivat osuuskaupan puomilla ja hymyilivät kuin hevoset, vähempiarvoinen tarjosi Työmies- tai Saimaa-tupakan, johon se isomahaisempi saattoi vastata tarjoamalla puolestaan oikein Sevillan. Ja sitten alettiin miettiä vuodentuloa.

Se oli suomalaista kohteliaisuutta. Jos oli pelastanut toisen hengen esimerkiksi kiskomalla tämän avannosta tai junan alta, pelastunut tarjosi tupakan. Oletusarvoisesti holkki oli omasta takaa.

Mutta tuollaisia ovenripoja en ole nähnyt muualla, enkä liioin tiedä, mistä amerikkalaiset ovat saaneet päähänsä kierrettävät kahvat. He käyttivät ennen nykyistä rosvojen aikaa niitä myös ulko-ovissa, ja Suomessa taas ei koskaan.

Mahtaako lukija tietää, mitä myydään Pitkäripaisessa? Viinaa siellä myydään. Pitkä. loivasti kaartuva ulko-oven kahva oli hyvin tavallinen sotia edeltäneen ajan kaupungeissa ja tyyppi on siis kieltolain muisto. Näkee sitä vieläkin. Uudemmissa versiossa kahvan ympäri on kierretty oikein muovia, ja olen minä sellaisenkin nähnyt, mikä lienee ollut porvarin tyyssija, jossa tulijan näppien jäätymistä estämään oli käytetty  suorastaan nahkapunosta.

MIT lähettelee minulle videoita, kuten nytkin lisätyn todellisuuden käyttöliittymistä. Erilaisia padeja voi jo nyt käyttää kameranetsiminä, tarkentamiseen ja laukaisemiseen. Ajatus on aika hyvä.

Sähköpostin liitteenä olevalla videolla esiteltiin järjestelmä, jossa kotiin tai töihin tulija sieppaa Lumian näköisen vehkeen taskustaan ja kiertää näytölle ilmestyvästä virtuaalilukosta oven auki, sytyttää sisään valot ja luultavasti säätää lämpötilan.

Arjen historiasta: oletteko ajatelleet, miten paljon kerrostalon porrastasanne kertoo muuttuneesta elämäntavasta. Ovissa ei ole koskaan kahvoja. Näky tuo minun mieleeni Sörnäisten keskusvankilan käytävän. Vankiloissa ja sairaaloissa ovissa ei ole kahvoja; sairaaloissa on vain vetimet. Turvallisuussyistä ovea ei saa säppiin.

Kahva eli ripa inhimillisen kanssakäymisen symbolina – sitä se on. Vähän niin kuin työpaikoilla, joissa toisilla on ovi raollaan, toisilla visusti kiinni. Liikennevalo (varattu – odota – sisään) puolestaan lienee mennyt muodista konttoreissa, kun kaikki kulkevat muovikortti kaulassa ja vieraat haetaan alakerran respasta.

Aloin tätä kirjoittaessani miettiä, olisiko aihetta veistellä ulko-ovelle linkku. Mekillä taitaa olla yleensä avain ovessa. Se kummastuttaa joitakin tavarantuojia ja vastaavia satunnaisia käypäläisiä. Siihen ei tarvita MIT-yliopistoa – jo nyt Suomessa on myynnissä kalliita laitteita, joita käyttäen kotiinsa voisi asentaa ääntä tottelevan automaattioven. ”Sesam, aukene” – ja ovi aukeaa arvokkaasti. Tunnistimet ovat kuulemme niin hyviä, ettei edes pieni katarri sekoita niiden toimintaa.

Jo ennen kuin sosialismi iski hautausmaille (hautakivien koko on tarkoin määrätty) uusien kerrostalojen muovikirjaimet alhaalla taulussa ja huoneitten ovissa kertoivat, missä mennään ja kuinka maailma on muuttunut. Itse olen nähnyt nimikilven, jossa messinkiin oli sirosti kaiverrettu ”NN, ministerinrouva”.

Jos tuo mainitsemani hyyskästä tuttu linkku tuntuisi ulko-ovessa jotenkin osoittelevalta, pikasuutarissa voisi valmistuttaa kilven ”Jukka Kemppinen, poliisin serkku”. Luulen että rouva ei pitäisi ajatuksesta.

Tempora mutantur – nos et mutamur in illis. Suomen vahvuudeksi mainitun sukupuolten tasa-arvoperinteen – jota kannatan – muuan esimerkki on naispappeus. Siten enää ei voisi kuvitella sellaista ulkohuusia kuin Kauhavan Alakylän nuorisoseuralla. Mukavuuslaitoksia oli kerrassaan kolme, miehille, naisille ja papeille. En tullut kurkkineeksi, mutta ehkä siinä kolmannessa oli paperia (esirevittyjä Maasseudun Tulevaisuuksia, luulen; ei kai sitä papeille Työkansan Sanomia). Kierrätys on vanha, arvokas perinne.