Snurra

Tätä kuvaa olen näyttänyt muutamille. Kukaan ei ole tiennyt, mitä nimeä siitä käytettiin. Yksi muisteli ja sai mieleensä, mihin sitä käytettiin.

Kuvasta käy ilmi, että olen muutenkin uudenaikaistanut työympäristöni. Vielä puuttuu raapevesipullo ja sellainen lasiastia, joka on puolillaan musteen tuhrimia pieniä lasipalloja. Sellaiseen pudotettiin teräskynä pystyyn. Olen näitä käyttänyt. Korkeimmassa oikeudessa esittelijäin huoneessa diaarimerkintä päivän esitellyistä jutuista tehtiin näillä keinoin ainakin 1976. Kun kirjoihinvienti oli tapahtunut, merkintä kuivattiin imupaperilla. Vasemmalla oli muovinen – ajatella – vessapaperitelineen periaatteella toimiva rulla, jolla ajettiin tekstin yli. Oikealla oli leskari, jota ajan hammas oli pureskellut ahneesti.

Kun isäni alkoi ylentyä yhteiskunnallisessa, hänestä tuli verolautakunnan puheenjohtaja, ja ennen pitkää verotoimiston tapaisessa oli töissä kolme naisihmistä, naapurikunnan nimismiehen leski, oman kunnan kappalaisen (sen IKL:n kansanedustajan) leski sekä suojeluskuntakouluttajan, Talvisodassa kaatuneen kapteenin tytär, jolla oli mielestäni erikoisen hieno rannekello.

Isällä oli pöydällä snurra, merkillinen ruotsalaisen Odhnerin keksimä kone, jolla voi tehdä kaikki neljä peruslaskutoimistusta. Oli se hieno.  Isoisällä oli vain kammesta vedettävä Smith Premier, jolla voi harjoittaa yhteen- ja poislaskua, ainakin jos koneessa sattui olemaan paperia ja värinauha.

Snurrasta tulee heti mieleeni kakkara. Mikko hukkasi sen. Kakkaraksi sanottiin ilmavoimien pitkään käyttävää laskukiekkoa, joka oli periaatteessa laskutikku, jossa samankeskiset renkaat ajoivat saman asian kuin laskutikussa viivoittimen kieli. Oma laskutikkuni (Faber Castell) on tallessa. Tosin se hieno liikuteltava muoviruutu on kadonnut maailman tuuliin. Ennen se ei ollut mies eikä mikään, jolla ei ollut laskutikkua. Autokorjaamollakin insinööri sieppasi pienen laskutikun rintataskustaan ja ilmoitti kysyjälle aikansa näpelöityään, että kaksi kertaa kaksi on noin neljä.

Suorittamieni tutkimusten mukaan snurra oli usein nähty kapine mm. paperiteollisuuden metsänostajien työhuoneissa, ja luultavasti sitä pyörittelivät myös pankin kamreerit. Korkoa laskettaessa veiviä pyöritettiin vuoroon kumpaakin suuntaan ja aina välillä säädettiin noita piikkejä eli hampaita.

Asiasta on kai ennenkin ollut puhetta, mutta esimerkiksi Beethoven, joka oli viisas mies, ei osannut jakolaskua. Hänen muistikirjoissaan ja jäämistössään on paljonkin papereita, joita kertyi hänen riidellessään nuottiensa kustantajan kanssa. Hän teki samoin kuin useimmat muutkin eli kokeili kertolaskulla löytääkseen summittaisen tuloksen. Ja tämäkin voi mennä metsään, mutta mielestäni opin teknillisissä korkeakouluissa muiden mielenkiintoisten asioiden ohella, että jakokulma on algoritminen keino jakolaskuun. Kuka ties kysymyksessä on havaintoesimerkki algoritmista.

Joskus 197o-luvulla, kun pillomukset riehuivat kouluissa, otettiin käyttöön vääränlainen eli angloamerikkalainen jakokulma. Itse en luovu italialaisperäisestä kulmasta, siis siitä jossa on lyhyt sakara ylös ja pitkä oikealle. Mitä vielä tulee hienoon sanaan ”iterointi”, sekin on tuttua jakolaskusta. Kun ensimmäinen numero on jaettu, tehdään vähennyslasku ja sama uudestaan ja sitten taas sama uudestaan. Se on iterointia. Sana on latinaa ja tarkoittaa toistamista.

Aika usein joutuu siunaamaan hyviä kansakoulun opettajiaan. Kerto- ja jakolaskuista oppi, miten tärkeää on kirjoittaa numerot huolellisesti, myös seiska, joka tarinan mukaan on Suomen tykistön keksintö. Näin kertoo myös Wikipedia. Mutta tiesittekö, rakkaat lapset, että opetushallitus poisti seiskan poikkiviivan vuonna 2004, jottei kynää tarvitsisi nostaa paperista. Missä on kansanliike poikkiviivan puolesta? Minä vain kysyn!

Nykyinen tietokoneiden aika on pakottanut ainakin minut, huonosilmäisen, sellaiseenkin vippaskonstiin, että ellei jotain tyhmää koodia tai salasanaa saa suoraan kopipeistattua, otan siitä kännykällä valokuvan. Pakkaavat näet olemaan niin tihruista pränttiä.

Kun tilasin jääkaappiin särkyneen tilalle oveen pullolaatikon, Siensin asiakaspalvelu halusi välttämättä tietää jääkaapin tyyppinumeron. Parahdin että onko se vehkeen takaseinässä. Minua lohdutettiin että ei, vaan vasemmassa sisäseinässä takana. Totesin että jääkaappi pitäisi tyhjentää, jotta saisi päänsä sisään ja pääsisi kopioimaan numeron. Jälleen apu löytyi kännykkäkamerasta. Ja hyllykin tuli postiennakolla parissa viikossa ihan Saksasta.

Varsinainen äitienpäivälahja oli ompelukone. Sellaisia löytyy enää vain muutamista liikkeistä. Hyvin tehtyjä on kuulemma vaikea edes saada ja useimmiten joutuu tilaamaan maailmalta. Mutta hienostiliike Anttilassa oli ihan sopivat Brother, joka viehätti äitienpäivän viettäjää suuresti.

Nyt meillä on sellainen diili, että kun olen haaveillut itselleni harhailevan dementikon villatakkia – näin sellaisen kerran terveyskeskuksen vuodeosastolla, niin ennen kuin lakanakangas harsitaan villatakin selkään, se paltataan asianmukaisesti.  Sellaisestakin on olut puhetta, että tuohon tarpeelliseen takinselkämykseen kukaties merkattaisiin nimikirjaimeni. En tiennytkään, että se onnistuu ompelukoneella.

Teksti on valmis mielessäni: ”Hyvää päivää. Nimeni on Jukka Kemppinen ja olen eläkkeellä hupsuksi tullut entinen hovioikeudenneuvos. Soittakaa ystävällisesti puhelimeen nro xxx. Olen luultavasti eksynyt.”

Kysyin äidiltäni, saisinko panna siihen hänen puhelinnumeronsa, mutta tämä ajatus ei ottanut tulta. Kyllä rouva porsaan kotiin ajaa, kuten sanassa sanotaan. – Ei tässä muu enää auta. Ehdotin K-kaupassa, kun myyjillä on niin komeat fliisit ja niissä etunimi ja teksti ”myyjä”, että eikö tehtäisi etsivien työn helpottamiseksi sellaisiakin huppareita, joissa lukisi ”myymälävaras”, nimen kanssa. Ajatus ei pidetty onnistuneena.