Kansojen historiallisuus

Joku arveli, että ”kansainvaellus” etnisenä puhdistuksena eli joukkomurhana olisi 1930-luvun anakronismi. Se ei ole. Viimeisimmät joukkoliikehdinnät, jotka toteutettiin olennaisesti tappamalla, tapahtuivat entisen Jugoslavian alueella runsaat 10 vuotta sitten ja Ruandassa 1990-luvun alussa (hutut ja tutsit).

Miten lieneekään Vanhan testamentin historiallisuuden laita, se sisältää silmiinpistävän paljon vaelluksia, tunnetuimpana paluu Egyptin orjuudesta, ja erilaisten kansojen tappamisesta viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen, kohdittain Jumalan ylhäältä yllyttäessä. Tältä osin kertomus tuntuu uskottavalta – vaikka olisi joiltakin toisilta osin ”kasa mielettömiä valeita” (sanoi W.C. Fields).

Joku toinen sanoi, että aina vahvemmat ja fiksummat ovat voittaneet ja syrjäyttäneet toiset. Se ei pidä paikkaansa. Tuo sosiaalidarvinismi kaatuu muun muassa kulkutauteihin, vaikeisiin sääolosuhteisiin ja kymmeniin vastaaviin syihin. Sanotaan hyvässä sovussa että sopeutuvimmat ovat yleensä selvinneet.

Olen usein toistellut, että minua saa sanoa isänmaalliseksi ihmiseksi tai patriootiksi, jos haluaa. Suhtaudun kunnioittavasti ja samalla kiintyneesti erilaisiin rituaaleihin, ja mieltäni nostattaa nuoren naapurin asiakseen ottama liputtaminen kiinteistöllämme. Suomalainen perinne ja suomenkielinen puhe ja kirjoitus ovat hienoja asioita, ja itse asiassa olen puuhaillut molempien kimpussa paljon sekä tieteellisesti että epätieteellisesti, hetkittäin jopa taiteellisesti. Koska satun pitämään erittäin paljon myös ympäristöstä, metsästä, valosta ja ilmasta, en suin surmin ryhtyisi viettämään talvia ”etelän lämmössä”.

Mutta tätäkään taustaa ajatellen en tunne tarvetta valehdella, että ”Kumpujen yöstä” tai ”Taistelujen kirja” olisivat uskottavia tarinoita Suomen kansan vaiheista tai että muinaisen Suomen kuninkaat polveutuisivat Troijan sodan sankareista.

Ynseä kantani johtuu siitä, että meillä on täällä mielestäni aivan tarpeeksi myös totuuteen perustuvaa kehumisen aihetta. Esimerkiksi ”kansainvaelluksia” ajatellen Karjalan tyhjentäminen kahteen kertaan oli pelkästään kuljetustehtävänä sekä uskomattoman hieno saavutus että lähes ainutlaatuinen tapaus. Talvisodan yli neljänsadan tuhannen evakon mukana tuli jokin määrä irtaimistoa ja suuri määrä karjaa. Vastaanotto ei ollut ”talvisodan hengen” mukaista. Muun muassa Halsti mainitsee muistelmissaan papin rouvan, joka olisi jättänyt evakkoäidin synnyttämään kuorma-auton lavalle paukkupakkasessa, etteivät pappilan huoneet likaantuisi. Siivousapu taisi olla saanta saaliissa siinä vaiheessa.

Mutta eilinen pääasia eli ajatus ”kansainvaellusten” luomista kerrassaan vääristä mielikuvista on tietenkin yhteydessä nuorempien poikien ikiaikaiseen ongelmaan. Ne joille ei riitä elämisen keinoja tai lupaavaa tulevaisuutta, ovat taipuvaisia panemaan hulinaksi. Esimerkiksi Suomen kansalaissotaa / vapaussotaa 1918 on käsitelty kovin laajasti vain poliittisena tapahtumasarjana käsittämättä, että punakaarti oli yksi Suomen ensimmäisiä nuorisokulttuurin ilmentymiä.

Laskin kerran siitä vaikeasti löydettävästi tilastosta (Valtiorikosoikeuksissa tuomitut) punaisina rangaistujen ikäjakautuman. Tilasto on nimittäin laaja, ja tuomittujen ikä on mainittu. Keski-ikä (oikeastaan mediaani) oli vähän yli 18 vuotta. Ilmiötä ei selitä sotamiehen ikä, koska tuomituista sangen suuri osa oli Hämeenlinnassa ja Lahdessa tavoitettuja pakoon pyrkineitä. Laadultaan loistavan tsaarinaikaisen oikeustilaston mukaan sakilaisuus, huliganismi ja keskeisin osa väkivaltarikoksista oli jo silloin sen väestönosan toiminnan tuloista, joka ei ollut vielä ehtinyt aikuisikään (silloin 21 vuotta).

Antiikin ajoilta olevan laskelman mukaan jyvien hinta niitä vankkureilla kuljetettaessa kaksinkertaistuu aina 20 kilometrin välein. Kun Eurooppa eli ”kansainvaellusten aikana” joko luontaistaloudessa tai niin vaivaisen viljelyn turvin, että vaivoin tultiin – miten on arvioitava suurempia vaeltajaryhmiä” Miten ne olisivat pysyneet hengissä vaelluksillaan? Vielä 30-vuotinen sota 1600 luvulla oli kuin meritaistelua. Vihollinen saattoi olla näkyvissä, mutta sotia ei voitu, koska koko Saksa (ja Itävalta eli Pyhä Roomalainen keisarikunta) oli syöty niin tyhjiin ja jokainen vihreä korsi oli kaluttu tyveä myöten. Se se oli poltetun maan taktiikkaa.

Antiikin historioitsijat kehuvat, että perisalaissodissa suurkuningas käytti ennen maahanhyökkäystä vuosia viljamakasiinien rakentamiseen, ja silti Thermopylain voitto oli niin tärkeä. Persian armeijalta olivat safkat niin lopussa, että niiden oli päästävä kahdessa päivässä ryöstämään Ateenaa tai käännyttävä takaisin.

Ratkaisu oli sama kuin Shackletonilla, joka vuonna 1909 kääntyi muutaman hiihtopäivän päässä (180 km) tavoittelemastaan etelänavasta takaisin ja selviytyi kumppaneineen nipin napin nälkäkuolemalta. Nuo muutamat lisäpäivät olisivat olleet kohtaloksi. Viisas mies.

Suomalaisina sankareina pidän savolaisia, jotka asuttivat 1600-luvulta alkaen Suomen surkeita maita Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen asti (ja Vermlantiin ja Delawareen). Siinä esimerkki sopeutumiskyvystä ja kehittyneestä taidosta tulla toimeen kaikenkarvaisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi Pohjanmaalta lähdettiin toden teolla Helsinkiin ja Amerikkaan vasta kun oli rautatie. Mutta Ancylus-järven jää on taakse jäänyttä elämää (Huovinen, Kuikka).