Valkeat yöt

Nyt ovat ne illat, jotka panivat jopa Dostojevskin kirjoittamaan kauniisti.  Juuri tällaisina päivinä Helsinki voi olla maailman kaunein paikka. Tai olkoon Pietari, jolloin Helsinki olisi toiseksi kaunein. En rupea järjestämään kilpailua.

Yksi syys on viljavat vedet ja vesihöyry, jonka takia valo taittuu lukemattomista pienistä pisaroista niin että valoa on kaikkialla. Juuri sama diffuusi valo on Venetsian suurin nähtävyys, mutta vain huhtikuulle. Sen jälkeen sitä on niin paljon liikaa, etteivät silmät kestä.

Olimme Savoyssa järkevästä syystä. Tietenkään Savoyssa syömisessä ei ole järkeä, siis niillä hinnoilla. Mutta tällä kertaa Hesburger ei ollut käypä vaihtoehto.

Maailmassa on yhä enemmän hotelleja ja ravintoloita, joihin tultuaan ei mitenkään kykene päättelemään, onko Helsingissä, Dubaissa vai Neitsytsaarilla. Savoy ja Kosmos eivät ole sellaisia. Ovathan ne tavallaan museoita. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. New Yorkissa Algonquin on itse asiassa sellainen, ainakin niille, joita miellyttää sotien välisen ajan kirjallisuus.

Kysymyksessä on kesytön mielikuvitukseni, mutta esimerkiksi jossain Palacessa lemahtavat työehtosopimukset ja viski. Sinne voi viedä myös ulkomaalaisen vieraan, jonka arvostelukyky ei ole erikoisen kehittynyt. Savoyssa on vielä tunne, että siellä vuorineuvokset ja pääministerit pistelevät joko murkinaa tai suurusta pitäen taukoa muista toimistaan.

Ehkä siinä on ajatuksen tynkää, että Mannerheim todellakin suosi Savoyta, kun taas Kämp oli ja tuntuu olevan edelleen varakkaamman kansanosan juottola. Talvisodan aikana siellä juotettiin kansainvälistä lehdistöä.

Minun kulinaarisesti huikein ravintolaelämykseni oli Haapamäen II luokan asemaravintola. Olin menossa 12-vuotiaana tai mahdollisesti vuoden tai kaksi vanhempana yksin Helsinkiin vartionjohtajakursseille, jotka osoittautuivat hyviksi ja hyödyllisiksi. Juna seisoskeli Haapamäellä aika pitkään. Tilasin leikkelelautasen ja pienen lasin maitoa.

Silmäni vettyvät vieläkin kun muistelen sitä onnea. Kokonainen keitetty kananmuna kahtia halkaistuna, keitetty peruna ja sardiinia, joka on edelleen suurta herkkuani. Ehkä siinä oli jotain vihreää, jota en tuntenut, mutta söin varmuuden vuoksi. Kun juna taas jatkoi matkaansa juuri tällaisessa valkeassa yössä, katselin välioven runsasloimuista vaneria ja mietin, millainen oli ollut tuonkin puun elämäntarina. Perillä odotti seuraava ihme, raitiovaunu. Tuossa tuokiossa oli setäni asunnon tietämissä Kalliossa.

Kyllä kirkonkylässä oli kaksikin matkustajakotia. Suoja oli ollut ennen nimeltään Lottakahvila tai jotain vastaavaa. Sattuneesta syystä nimi oli muutettu. Sellaista ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, että me oman pitäjän asukkaat olisimme käyneet matkustajakodissa syömässä. Kun sitten kuitenkin muodostin myöhemmin syvemmän ystävyys- ja liittosuhteen Orrenmaan matkustajakodin omistavan tahon kanssa, kävi ilmi, että lihapullat muusilla oli ansiokas aikaansaannos.

Ilmielävän ranskalaisen perunan tapasin Vaasan Centralissa. Se oli erikoinen tilaisuus. Nyt aivan hiljan suunnattoman korkeassa iässä kuollut päätoimittaja Ilmari Laukkonen väitti muistavansa, että 1950-luvulla järjestettiin ihan Vaasa-lehden varoilla tällaisia kalaaseja. Olin apumiehenä isäni mukana. Hän toimi yhtenä monien joukossa ”maaseutukirjeenvaihtajana”. Jos paikkakunnalla ilmeni jotain mainiota, kuten esimerkiksi ravit, joihin Eri-Aaroni osallistui, hän saneli tapahtumasta jutun lehteen. Koska hän ei tiennyt raviurheilusta tuon taivaallista, hän varmaan varmisti tapauksen tausta Passilan Erkiltä. Kenen ravihevonen oli Vihun Pisko? En millään muista.

Hotelli ja ravintola Centralissa sai siis eteeni Oskarinleikkeen. Se oli kuulkaa ihan porsasta ja päällä oli, kuten minua valistettiin, kaksi katkaravun pyrstöä ristissä. Choron-kastike osoittautui herkulliseksi.

En suinkaan ollut näissä asioissa aivan täysi tolvana, mutta kokolihasta tehdyistä ruuista tiesin lähinnä sipulipihvin.

Parannankin tästä tapani ja otan selvää, onko Kansalliskirjaston maineikkaassa pienpainatteiden digitoidussa kokoelmassa ravintoloiden ja ruokaloiden ruokalistoja eri vuosikymmeniltä. Kaikilla meillä on luonnollisesti hyllyssä Kotiruoka tai se toisen kustantajan vastaava teos, joista molemmista on täysin aiheellisesti myynnissä noin sadas painos. Niistä ei kuitenkaan saa käsitystä, mitä todella syötiin.

Tätä pohtiessani ja kun Savoyssakin kävi ilmi, että merkittävä osa niistä piiperryksistä, joita tarjottiin paistetun pyyn kanssa, oli minulle aivan outoja, joudun turvautumaan toisen käden lähteisiin. Syystä tai toisesta mieleeni pyrkii merimiespihvi. Mutta kun en ole varma, oliko se pitoruokaa vai tarjottiinko sitä ravintoloissakin. Sen kyllä tiedä, että sellaista ruokaa kuin pihvi ei ollut tarjolla ja sanakin oli hiukan outo. Sitä vastoin paremmissa perheissä syötiin pyhäpäivinä paistia. Toinen käypä vaihtoehto oli kotletti. Onko kotletteja enää olemassa?