Vanhat

Selailin alimmaista kansiota ja totesin, että isäni koulutodistus Kivennavan Joutselän kansakoulusta 1929 oli suorastaan hyvä, mutta Helsingin Normaalilyseossa 1935 matematiikka selvästi aiheutti kiusaa. Arvattavasti retkeily ja muut keskenkasvuisen kiireet veivät ajan. En koskaan tullut kysyneeksi, mutta arvelen, että tytöistä asianomainen ei tainnut paljon ymmärtää.

Upseeriarvostelussa ei ole siitä asiasta mainintaa, mutta siinä kuitenkin kerrotaan, että luutnantti ei käytä väkijuomia. Kielteisin arvio tuossa arviossa on muutaman kerran esiintyvä maininta ”liian nuori” ja moite, että suhtautuminen varusmiehiin oli liian toverillinen. No, hän oli kahdenkymmenen eli siis tultuaan sotareissulta kuuden vuoden rupeamalta 23-vuotias.

Kuvassa esiintyvän miehen minä muistan. Olin siis kahdeksanvuotias, kun hän kuoli, ja hän oli syntynyt ennen suuria nälkävuosia. Vähän minä Uiton Mattia pelkäsinkin. Hän ärisi ja syljeskeli ja huitoi kepillä ja tuota karvamösää hän piti kesät talvet. Olimme Kauhavalla hänen naapureitaan.

Tuo muistamani henkilö oli siis iältään vakiintunut isäntämies, kun Pohjanmaalle saatiin rautatie. Se muutti paljon, mutta yllättävästi kotikylästäni oli kyllä käyty kaukokauppaa Pietarissa asti. Mistä alkaen, sitä en tiedä. Kjun Juha Silla kuului palelluttaneet ja menettäneen jalkansa rahdinajossa, niin kai sinne jotain kannatti viedä poikkimain.

Kauhavan yhteydessä mainitaan aina puukot, mutta ei se ollut lopultakaan niin ihmeellistä kotiteollisuutta verrattuna kudontaan ja kudottamiseen. Tekstiilejä vietiin joka tapauksessa Helsinkiin viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Näitten vanhojen kaivelemisen yhteydessä olen ymmärtänyt, miksi hyviä muistelmia on niin tavattoman vähän. Meillähän on hyviä lähimenneisyyteen sijoittuvia kirjoja vaikka mitä määrät, siis sellaisia kuin Balzac, Hugo, Dickens tai Dickens. Dickensin taikuuden voi kuka tahansa todeta televisiosarjoista. Se taika on niin tiukassa, että se kestää myös siirron aivan toiseen lajityyppiin.

Mutta nuo teokset eivät ole totta, yhtä vähän kuin ”Tuntematon sotilas” tai ”Täällä Pohjantähden alla”. Tätähän joutuu tolkuttamaan koko ikänsä, ja useimmiten sitä sortuu selittämään liian vaikeasti. Romaanit eivät kuvaa todellisuutta. Ne luovat todellisuutta. Todenmukainen sotakuvaus olisi 400 sivua tekstiä, joka alkaisi: korpraali nukkui korsussa, korpraali nukkui korsussa – ja niin edelleen. Viimeisellä sivulla korpraali ehkä heräisi.

Todellisuus on niin pitkäveteistä, ettei siitä saa romaania tai elokuvaa valikoimatta ja tiivistämättä. Todellisuus on kuin ladollinen heiniä. Ovat ne korret mielenkiintoisiakin, mutta ei niitä kovin kauan jaksa katsella. Jos romaania haluaisi johonkin verrata, niin ehkä se on vähän kuin talo. Jos se on vanha talo, melkein kaikki raaka-aineet ovat luonnosta, mutta silti tulos on tuhansien keinotekoisten objektien keinotekoinen kokonaisuus.

Ja muistelmakirjallisuuden kirous on tässä. Minulla on jokin hatara tuntuma siitä, millä tavoin erilainen nuori mies oli 1941 kuin itse olin 1964, ja voisin yrittää arvailla jutun kuvan Uiton Matin 1800-luvun puolen elämä, mutta tiedän, että tulos olisi perin pohjin virheellinen. Ei siinä auta mitään, että olen katsellut ja tarkkaillut vanhusta.

Joinakin hetkinä yritän palautella mieleeni itse elämääni vuonna 1964 tai 1974. Tiedän yritettyäni, että ei onnistu. Jopa 1984 on vuosi, jota joudun haarukoimaan yksityisten ja yleisten muistojen kautta.

Kirjallisuutta hiukan tukee se, että uni muistaa. Isäni sanoi hyvin vanhana, toisen jalkansa menettäneenä (verenkierto – amputointi), että hän retkeilee unissaan tunturissa ja että Kopsusjärvellä oli kaunis ilma. Itse muistan, miten keveä pikkulapsena oli juosta. Ihminen ei ole itselleen minkään tietyn ikäinen.

Kirjoitan tähän asti vain sanoakseni yhden asian. Vanhat valokuvat ja paperit ja niihin liittyvät muistot kertovat yhden varman asian. Tuo isä ja tämä naapurin vanhus joutuivat aivan erilaiseen maailmaan kuin se, mihin he olivat syntyneet, ja joutuivat aivan toisenlaisiin tehtäviin kuin ne, joihin heillä olisi ollut valmiuksia. Nämä kaksi kukaties onnistuivat; kuka kehtaa kiusata niitä, jotka eivät onnistuneet. Jos on syntynyt lampaaksi, ei siitä noin vain muutu hevoseksi.