Näkökulma maalaisliittoon

On ollut terveellistä miettiä Helsingin Sanomien eli siis Eljas Erkon vaikutusta Suomen politiikkaan ennen sotia. Aika moni on esittänyt käsityksen, jonka mukaan Erkko epäonnistui ulkoministerinä luottaessaan siihen, että Neuvostoliitto bluffaa eikä aio ryhtyä sotaan Suomen kanssa.

En väitä vastaan. Erkko oli huono poliitikko. Mutta vuodet 1917-1944 olivat Suomessa huonojen poliitikkojen kulta-aikaa.

Määrittelen epäsuorasti. Hyvä poliitikko saa joskus aikaan rakenteellisia muutoksia, jotka arvioidaan jälkeenpäin onnistuneiksi. Maalaisliiton Kyösti Kallion vuokratiloja koskenut laki ja siihen liittynyt Lex Pulkkinen, joka suitsi puutavarayhtiöiden ostoja, edistivät sekä yhteiskuntarauhaa että varallisuutta.

Ulkopolitiikka oli ongelma. Sitä meillä Suomessa ei ollut milloinkaan ennen ollut, joten ei ihme. Meillä oli ollut vain idän suhteet. Nyt esimerkiksi Englannin asenne ja asema vaikuttivat selvästi Tarton rauhaan. Oli siinä ihmettelmistä

Meillä oli useita kertoja ulkoministerinä myös ammattimies, joka hänkin epäonnistui kerran toisensa jälkeen, nimittäin Rudolf Holsti, Erkon puoluetoveri. Saksalaisten kuuleman mukaan Holsti oli diplomaattipäivällisillä sanonut Hitleriä hulluksi koiraksi. Ajatus oli oikea mutta paikka väärä, ja lisäksi diplomatia on vaikea ala.

Suhteet sekä Saksaan että Neuvostoliittoon olivat ongelmalliset 30-luvun lopulla ja Ruotsin suhteiden kantona kaskessa oli ollut ensin Ahvenanmaan riita ja sitten yleinen suomalainen kieliriita.

Washingtonissa toinen ammattilainen, Hj. Procopé, sai 1939 itseltään Rooseveltilta tiedon Ribbentroppin ja Molotovin uudesta sopimuksesta, ja ilmoitti siitä kuuliaisesti Suomeen, jossa asia hautautui ainakin kuukaudeksi.

Sellaista sattuu. Mutta jäin pohtimaan erikseen sitä, miten taitamattomissa käsissä Suomen ulkopolitiikka todella oli. Ståhlberg turvautui Holstiin juuri siksi, ettei hänellä omastakaan mielestään ollut lähempiä tietoja ulkopoliittisista kysymyksistä. Hän kuitenkin ymmärsi, ettei kansainvälisiä suhteita ratkaista korkeimman hallinto-oikeuden päätöksillä.

Relander ja Kyösti Kallio ulkopolitiikasta määräävinä presidentteinä lienevät olleet täysin pihalla näistä asioista, ja Kallion toimintaa ehkä rajoitti myös täydellinen kielitaidottomuus. Svinhufvud nousi isänmaan isäksi lannistamalla sisäpoliittisen kriisin (Mäntsälän kapinan), mutta Saksaan hän uskoi ja se usko kesti myös vuoden 1940. Vielä 1943 hän kierteli Saksassa omaan lukuunsa edistämässä sotaa, josta kotimaassa haluttiin tosiasiassa irtautua.

Taitamattomuutensa vieraan painostuksen edessä hän oli osoittanut jo vuosisadan alussa. On se komeaa joutua Siperiaan, mutta mitä se auttaa? Eduskunta hajotettiin kerran toisensa jälkeen Svinhufvudin puhemiesaikana, koska tämä ei malttanut olla haastamatta riitaa venäläisten kanssa. Lopulta 1917 oltiin tilanteessa, jossa kukaan muu kuin Lenin ei tiennyt, kuka Suomea hallitsee. Ja hänkin arvasi väärin.

Sotien välistä Suomea on sanottu Tannerin tasavallaksi. Se kuulostaa hyvältä. Mutta Tanner oli se ministeri, jonka synnit Cajander sai kantaakseen, omien syntiensä lisäksi. Talvisodan ulkoministerin ansioluettelo ei ole kehuttava. ”Sotaa ei tule.”

Kun Suomi joutui siivoaman sisällissotansa eli korjailemaan mainettaan, vakauttamaan valuuttansa, rimpuilemaan yleismaailmallisesta talouspulasta ja pääsi ratsastamaan nopeasti kasvaneen metsäteollisuuden turvin, keskeiset ongelmat olivat kovin kansainvälisiä. Silti korkeissa poliittisissa piireissä asennoituminen oli niin nurkkakuntaisen kansallista, ettei sille vedä ehkä vertoja edes tämän hetken poliittinen oivallus pysyä irti Euroopasta ja musta maailmasta.

Historia on armeliaasti unohtanut maalaisliittolaiset ministerit ja merkkimiehet, kuten Relanderin, Sunilan, Jutilan ja Niukkasen, sekä edistyspuolueen Vennolan, joka ensin ei viitsinyt hoitaa pääministerin tehtäviä eikä sitten edes kansantaloustieteen professuuriaan, kuten Eino Jutikkala on kertonut. Maa vapisi yliopistonprofessorien käsissä. Yksi sellainen oli pääministeri Kivimäki. […jatkuu]