Hyry

Käytiin päivällä Espoossa Hyryllä, kun oli jotain asiaa. Koska halusin valokuvan niistä leveistä laudoista, minulla oli kamera mukana. Tämä jutun valokuva on melkein hyvä. Valon rantu Antin kasvoilla korostaa intensiteettiä.

Juuri siitä olin halunnut itselleni valokuvan.Ja valosta hämärässä.

Se on se sama havainnon ja elämisen pelottomuus ja voima, joka tekee hänen kirjoistaan niin erilaisia.

Kirjoissa ei tapahdu juuri mitään eikä niissä kerrota paljon mistään. Jotkut kirjoista ovat herättäneet hämmennystä – muutkin kuin tämä viimeisin, uunin muuraamisesta kertova.

Miehellä on ikää 82. Hän taitaa olla viimeinen kirjallisuuden modernismin sukupolvesta. En ole asiaa kysynyt, mutta mielestäni Antti Tuuri on jatkanut samoja latuja. Mahdollisimman vähällä tarkoin sanominen on hyvin vaikea taito.

Koska emme ole ennenkään keskustelleet kirjallisuudesta, vaan mieluummin lohiveneistä, omakotitaloista tai puutarhasta, en tiedä, onko Hyry luonnostaan tuollainen. Tuuri ei ole. Hänen romaaneistaan pystyy seuraamaan oppimista. Hyry ei ole oikeastaan liikahtanut mihinkään novellikokoelman ”Maantieltä hän lähti” (1958) jälkeen. Ehkä hän sitten on luonnonihme, ”natural”, kuten amerikkalaiset sanovat.

Juhani Salokannel sen tietäisi. Hän on varmaan muistanut kysyä. Muistelen että hän teki ikuisuuksia sitten gradun Hyrystä ja on ollut siitä erin johtava asiantuntija, ja hyvä.

Puhuakseni totta itse ilmiöstä, normaali lahjakas ihminen joutuu harjoittelemaan vähintään 10 000 tuntia ennen kuin oppii kirjoittamaan lauseen, joka ei ole valmiiksi rikki. Mutta olen kyllä tavannut viisi – kuusi muutakin ihmistä, joilla on absoluuttinen kielikorva.

Musiikin puolella tätä absoluuttista säveltason kuulemista kuvaillaan aina harhaanjohtavasti. Se ei millään tavoin korvaa loputonta harjoittelemista. Kielessä ani harvat tietävät, että kirjoitus liikkuu samalla kuin tuuli tuulee, välillä kovaa, välillä hiljaa, joskus kesken myrskynkin vaieten. Vaikeimpia ovat tauot. Vaikeimpia ovat pisteet. Vaikeaa on luottaa lukijaan.

Lukijalle täytyy kirjoittaa samalla tavalla kuin poliisille puhutaan. Kylmät tosiasiat oikeassa järjestyksessä, ei selittämistä. Jos aloittaa selittämisen, joutuu toimimaan kuin kärrynpyörä. Sehän on tarpeellinen keksintö, mutta ketä oikeastaan kiinnostaa, miten pyörä pyörii tiellä. Se voi kiinnostaa, mitä rattailla on, kuka suitsissa, mihin ollaan menossa ja mitä ennen pitkää tapahtuu – tai jää tapahtumatta.

Romaanissa ”Silta liikkuu” poika tuijottaa sillalta jokeen niin kauan ja keskittyneesti, että hänestä alkaa tuntu kuin silta virtaisi ja joki pysyisi paikallaan.

Ehkä moni on kokenut tuon. Ilmiö on sama kuin Tampereen asemalla. Hetkeen ei tiedä, liikummeko me vai vieressä oleva juna. Siitä on vain lyhyt askel Newtoniin ja siitä toinen askel Einsteiniin. Liike on suhteellista eli jokin liikkuu suhteessa johonkin, ja paljon jää huomaamatta. Emme huomaa, että maapallo pyörii, saati että se kiitää melkoista vauhtia auringon ympäri.

Kun olin pieni, kysyin isoisältäni, mitä silloin oli, kun ei ollut vielä mitään. Tarkoitin siis luomiskertomusta, josta oli varmaan kinkereillä mainittu. Isoisä vastasi hyrymäisesti: ”Hevonen ja kärryt”.

Olin sen verran seurannut isompia rakennushankkeita, että vastaus oli mielestäni oikein hyvä ja tyydyttävä. Olen edelleen samaa mieltä. Sitäkään en aio kysyä Hyryltä, mitä hän ajattelee vastauksesta. Onhan hän uskonnollinen – uskovainen – kirjailija vailla metafysiikkaa. Kaikkia muita kiinnostaa oppi olemassaolosta. Ei häntä, eikä muitakaan hevosmiehiä, kirvesmiehiä eikä muurareita. Suutarit ovatkin sitten asia erikseen.