Hiljaa, tyhmä!

[…]

Jotkut näyttelijät ja jotkut seuramiehet ja –naiset, jotka näyttävät olevan suuna ja päänä tilanteessa kuin tilanteessa, eivätkä puhumaan päästyään lopeta millään, ovat todellisuudessa sisäänpäin kääntyneitä ja ujoja.

Tämä ajatus ei ole eilen puheeksi otetusta Cainin kirjasta. Se on vain omaa kokemusta. Yllätyksiä aiheuttavat joskus ihmiset, jotka ovat viehättäviä ja hyväntuulisia hölöttäjiä. Siinä saattaa jäädä käsittämättä, että asianomainen on todella etevä.

Joillakin vain on levyautomaatti päässä, ja etevät osaavat soittaa ja vaihtaa levyjä pohtiessaan esimerkiksi tilannetta.

Mauno Koivisto oli voimansa päivinä pienessä seurassa äkkiseltään ikään kuin poissaoleva ja saattoi jupista jotain aika ylimalkaista. Tällä hetkellä esimerkiksi Koneen voimakaksikko on siitä erikoinen, että jos heihin törmää yllättäen vaikka Frankfurtin lentokentällä, saattaa luulla, että siinä on putkimies ja hänen kaverinsa. Tarkkasilmäinen kyllä huomaa, että he kuuntelevat ja katsovat tarkkaan. Eivätkä putkimiehet ole usein menossa Afrikkaan tai Kiinaan.

Jos joku haluaa ymmärtää tämänkin väärin – esimerkkitilanteessa käsitykset kyllä muuttuvat heti, jos ilmenee jotain asiaa. Mutta kahvikupillista ostaessa ei tarvitse keksiä mitään nasevaa eikä esittää etevää.

Kun tutkimuslaitostamme suunniteltiin, paikalla olivat Koivisto, Ollila ja ihailemani Berkeleyn dekaani Buxbaum. Keskustelu oli verkkaista, eikä kukaan esittänyt mitään roolia. Erään toisen kerran populismiin kallistuva Kalifornian kuvernööri Brown lopetti levyesityksensä alle minuutissa, kun Tuomioja ja Buxbaum olivat paikalla. Mainosmusiikki olikin kai tarkoitettu suurlähettiläälle; valmiiksi mietityt väitteet on helppo raportoida kotiin.

Susan Cain väittää, että julkinen puhuminen on USA:n johtava pelko, kuoleman pelkoa pahempi. Se on yllättävä väite, mutta oletan, että se perustuu johonkin.

Luulisin, että myös Cain erehtyy ajattelemaan, että tärkeintä on ”panna itsensä likoon” tai ”antaa itsestään”. Ei se ole tärkeää. Jos istun Finlandia-talon salissa ja näen, että puhuja panee itsensä likoon, kiusaannun. Jos hän yrittää miellyttää, tulen aggressiiviseksi.

Parhaat kuulemani puhujat, joita on koko joukko, ovat jo ylistämiäni taivastelijoita, jotka ikään kuin miettivät välillä, mitä söisi lounaaksi, ja sähköttävät olemuksellaan, ettei tässä olla kenenkään maailmaa kaatamassa. Mutta heillä on taito luoda odotus, että pian sanotaan jotain aidosti hyödyllistä, ja sitten sanoa se.

Puheen pitämistä eli puhumista tärkeämpää on kuunteleminen, ja sitä tärkeämpää on saada toinen puhumaan. Ystäväni V. oli psykoanalyytikko, jungilaista laitaa. Hän saattoi sanoa aluksi yrittäneensä piirtää elävää mallia käyttäen kissan ennen kuin se ehtii liikahtaa. Sen jälkeen minä puhuin 40 minuuttia sellaisista asioista, joita en ollut koskaan ajatellutkaan. Jos siinä olisivatkin istuneet poliisi ja rosvo, olisin istunut tunnustaneena linnassa lopun ikäni. V. oli parhaimmillaan zen-mestareiden vertainen puhuja. Vanhoissa tarinoissa mestari saattaa valaista oppilaansa liikauttamalla sormeaan, suutaan avaamalla. Itse asiassa olen nähnyt Ensti Pohjoan tekevän saman kuorolle harjoituksissa. Kaikki arvasivat, että Ensti tarkoitti sanoa ”jumalauta”, mutta hän oli hieno mies eikä puhunut tuollaisia.

Ryti ja Mannerheim saivat siinä junanvaunussa kesäkuussa -42 Hitlerin puhumaan äänellä ja nuotilla, josta ei ole muuta nauhoitusta eikä paljon muuta tietoa – Hitler puhui rauhallisesti ja asiaa; suomalaiset kuuntelivat.

Kiitän Susan Cainia oivalluksesta, että Rosa Parks (se hiljainen nainen, joka Alabamassa 1955 ei suostunut vaihtamaan paikkaa bussissa värillisten puolelle ja aloitti siten ensin bussilakon ja sitten kansalaisoikeusliikkeen ja sai aikaan korkeimman oikeuden rotuerottelua rajoittavat päätökset), tarvitsi johtajakseen Martin Luther Kingin, joka osasi puhumalla tappaa kuulijan pehmeästi.