Hiljaa!

Susan Cainin kirja ”Quiet” on saanut jumalattoman määrän kiitosta ja se menee kuin kuumille kiville. Aiheesta päätellen saamme sen pian suomeksikin.

Tästä kaikesta huolimatta – vuoden 2012 paras tietokirja USA:ssa jne. – teos on oikeasti kiinnostava ja helppolukuinen. Mikä siinä esitetyn tiedon arvo ja merkitys on, sitä en osaa arvioida.

Joko kirjoittaja on niin näppärä tai itse olen niin tyhmä, että miellyn ilmiöistä helppohintaisimpaan. Kun kirja esittelee ja perustelee joukon jokapäiväiseen elämään liittyviä ilmiöitä, joista minulla on jopa kiukkuisesti toinen käsitys kuin luullakseni muilla, ja näyttää osoittavan oman käsitykseni joko oikeaksi tai ainakin sallituksi, ajatteleehan sitä, että kyllä on hyvä kirja.

Ystäväni professori M. opetti minulle yliopistourani alkuvaiheessa M-testin, joka omassa tapauksessani on K-testi. Kun saa gradun tai väitöskirjan käsikirjoituksen lukeakseen tai jonkun vieraan ja vihamielisen tahon tekemän tutkimuksen nähdäkseen, ensin tehdään tieteellinen testi. Katsotaan lähdeluettelosta, onko siellä minun julkaisujani. Ellei ole, tekstin taso on arveluttava. Jos on, käsillä on luultavasti merkittävä tieteellinen saavutus.

Tohtorioppilailleni olen kaikille neuvonut tämän. Siinä vaiheessa kun ennakkotarkastajat on määrätty, käsikirjoitukseen on kiireesti lisättävä näiden kirjoituksia. Jos haluaa olla oikein varma, lähdeluettelosta voi poistaa asianomaisen vihamiesten sepustuksia.

Tämä kunniallinen menettely on tietenkin sama kuin kauan sitten, suullisisa tenteissä. Professori kysyi jotain asiaa. Näppärä opiskelija ryhtyi vastaamaan tenttikirjassa selitetyin tavoin mutta lisäsi ikään kuin häpeillen, että hänen mielestään tämä kanta on kyllä outo verrattuna tulkintaan, jonka mukaan (…). Muka omana oivalluksena esitettiin sitten tenttiä pitävän professorin jossain hämärässä kirjoituksessaan esittämä kritiikki virallista tulkintaa kohtaan.

Susan Cain väittää muun muassa, että ryhmätyö ja tiimit ovat todistettavasti haitallisia ja maisema- ja avokonttorit pudottavat suorituskykyä pahasti. Kaikkein turmiollisimpia ovat kokoukset, varsinkin yllättäen järjestetyt, jotka keskeyttävät kunniallisen työnteon.

En joutunut kovinkaan paljon kokouksiin. Ellei mikään auttanut, ryhdyin jatkamaan omaa työtäni tai kirjoittamaan runoja pikakirjoituksella. Ahkera muistiinpanojen tekijä herättää järjestäjissä mieltymystä ja muissa kokouksessa istuvissa katkeruutta. Pikakirjoituksella siksi, etteivät vieressä istuvat osaisi lukea.

Cain selostaa introvertin ihmisen tapaansa, joka on täsmälleen tuttu. Kun on saatava aikaan jotain todella vaativaa, esimerkiksi asiantuntijalausunto, paras työskentely-ympäristö on kahvila ja välineenä läppäri. Verkkoyhteyttä ei pidä avata, eikä puhelin saa olla päällä. Sähköposti ja kännykkä ovat molemmat nykyisen tietokonehidasteisen yhteiskuntamme kulmakiviä ja todella pahoja ajatuksen katkaisijoita.

Siivottu työhuone on ahdistava työskentely-ympäristö, vaikkei olekaan yhtä paha kuin avokonttori. Jokin rautatieaseman kahvila on loistava. Siellä voi katsella ihmisiä ja tuntea kuuluvansa ihmiskuntaan olematta tarkkailun kohteena. Kuulemani mukaan parhaat oppilaani lukivat Kaliforniassa vaikeimpia tenttikirjojaan samassa kahvilassa (Berkeley, The Musical Offering), eivät missään tapauksessa yliopiston kuppilassa, koska siellä pöytään änkeää kiusankappaleita, pahimmassa tapauksessa entisiä heiloja.

Tupakka ja alkoholi ovat kaksi ihmiskunnan suurta siunausta. Kuten Cain tunnustaa itsestään, minäkin haluan olla ainakin vähän aikaa yksin esimerkiksi pitkän luennon tai puheen jälkeen. Kukaan ei lähde perään, kun menen piippua heilutellen ulos lumihankeen seisomaan. Ihanaa! Alkoholia siunaan samasta syystä. Kun muut lähtevät ottamaan yhdet pienet, menen hotellihuoneeseen lukemaan Aku Ankkaa. Taivaallista!

Toisaalta – ja tässäkin ajatus on sama kuin Cainilla – kun ilmenee aidosti pulmallisia asioita, esimerkiksi työtoverilla on sekä työpaikka- että aviollisia ongelmia, sovin aina tapaamisen kahvilaan. En sano mihin. Vaihtoehtoja on. Kolmen Sepän Stokkan espressobaari on kyllä aina hyvä – siellä voi puhua intiimeistä asioista, varsinkin kesäaikaan ulkopöydissä, joissa raitiovaunu melkein ajaa varpaille. Ekbergillä tai Fazerilla ei voi puhua salaisuuksia. Siellä on aina jonkun äiti naapuripöydässä. Ja muistakaa välttää katsekontaktia ja puhua epäselvästi mumisten! […]