Kunnioitus

Aika yhdentekevät asiat, nimittäin hyödyllinen liikunta ja terveellinen ravinto, pysyvät julkisuudessa, eikä neuvoilla ole loppua. Ainakin joltain osin näitä asioita ja etenkin niiden laiminlyömistä pidetään esillä, jotta ihmiset eivät huomaisi tärkeitä asioita, isompia ongelmia. Nyt jos joku juoksee huoneeseen ja huutaa:” Talo pala”, toiset vastaavat: ”Ilonpilaaja.”

Tunne-elämän voimisteluoppaita ei juuri julkaista. Ne niteet, jotka näyttäisivät olevan jotain tuollaista, osoittautuvat kovin usein itsetehostus- ja itsensä pettämiskursseiksi. Siinä mielessä niiden hyöty on kyseenalainen. Nuo asiat ihmiset osaavat muutenkin.

Jos istuisin miettimässä kirjojen aiheita ja nimiä, ja miksen joskus istukin, ehdottaisin ”Sisäinen surkimus” tai ”Opi epäonnistumaan” tai ”Miten elän ilman ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”.

Monien pitkien ja pimeiden vuosisatojen ajan jotkut saattoivat vaatia ihmiselle tornivankeutta vedellä ja leivällä tai haastaa asianomaisen kaksintaisteluun, jos arvelivat tämän loukanneen ns. kunniaansa. Tuo outo sana ”kunnianloukkaus” tulkittiin vielä yli sata vuotta sitten sellaisten palvontamenojen laiminlyömiseksi, joita toisella oli virkansa, arvonsa, asemansa tai ennen kaikkea säätynsä nojalla oikeus edellyttää.

Jotkut eivät ole huomanneet, että vuosisata on vaihtunut kahteenkin kertaan, ja kalskuttelevat kunniaansa. Armeijassa tervehtimistä sanottiin ennen ”kunnian tekemiseksi”.  Ja kyllä sitä kunniaa valmistui, kun isoilla joukoilla jatkuvasti urakoitiin.

Ajatus ei ole onneksi kokonaan kuollut. On oikein sievän näköistä, että mieshenkilö riisuu päähineensä kirkossa ja lakituvassa osoittaen täten jotain. Kahviloissa ja vastaavissa tosin saa nykyisin istua pipo päässä; ennen se oli ruumiillisen tai henkisen keskenkasvuisuuden merkki.

Taitavat tuomarit pujottavat joskus ratkaisunsa perusteluihin sanonnan ”osoittaa aiheetonta epäarvostusta”. Se on ihan hyvin muotoiltu. Mutta entä arvostus – mitä se sitten on?

Nyt on sellainen ajatus, että jääkiekkoilijoiden pitäisi osoittaa otteluissa toisilleen arvostusta. Välillä minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt ajatuksen, mutta sitten se taas katoaa.

Ehkä se tarkoittaa, ettei saisi mukiloida toisia. Sopivan ja sopimattoman rajoista on kuitenkin säännöt, jotka kyllä poikkeavat kaukalon ulkopuolella olevasta maailmasta. Kun ajatus on voittaa toinen joukkue, kuuluisiko käyttäytyä niin kuin ei olisi voittanutkaan? Kun on hävinnyt, kuuluisiko heittäytyä selälleen ja koukistaa toista takakäpäläänsä ja sanoa esimerkiksi ”Vahoo”?

Turkis- ja teuraseläinten arvostaminen on kiitettävää, mutta tarhaajia ja makkaratyöntekijöitä ei kai tarvitse arvostaa? Puolet maailmaa ja kuudennes Suomea elää nälässä, mutta sellaista arvoa kai ei sitten ole olemassa, joka velvoittaisi tekemään asialle jotain. Päässälaskun mukaan tämä ongelma on ainakin Suomessa ainakin osittain kuljetuskysymys.

Oma arvaukseni olisi välimatka. Ihmisarvo ja sellaiset ovat niin juhlallisia ajatuksia, etteivät ne tule usein käytännössä mieleen. Viidessä tuhannessa kulttuurissa näyttäisi olleen ja olevan sama tapa. Ihmiset jaetaan ystäviin, vihollisiin ja tuntemattomiin, joita pidetään varmuuden vuoksi vihollisina.

Kuten taannoin oli puhe, se tieto, että ihmisest6ä, esimerkiksi sukulaisesta tai kyläläisestä ei kumminkaan eroon pääse, on omiaan kehittämään rauhanomaisia sovittelumekanismeja. Uskonnoilla lienee ollut kautta aikojen samaa vaikutusta. Uskonveljeä ei ehkä kuristeta pelkästään huvin vuoksi. Lisäksi eri uskonnot, kuten vaikkapa buddhalaisuus, tähdentävät toisten ihmisten tai jopa kaiken elollisen arvostamista.

Psykologit yrittävät tutkia asiaa. Luultavasti Internet ja etenkin some eli sosiaalinen media ovat aiheuttaneet hirvittävän mullistuksen. Muutkin kuin lapset uskoutuvat verkossa sellaisesta, mistä vaikenisivat seurassa, ja päinvastoin. Toinen ihminen ei ole lähellä. Hän on pilvessä, jossain.