Uskallus mieltyä

Parhaiten menestyy konformisti eli sovinnaisuuksien keräilijä. Sovinnaisia mielipiteitä on helppo opiskella mediasta. Erittäin suurta sovinnaisuutta osoittavat kyyniset kannat ja provosoivat mielipiteet. Jos esimerkiksi professori sanoo, ettei hän usko tasavallan presidenttiin sen enempää kuin Joulupukkiin tai haikaraan ja että pois vain kuljeksimasta koko järjestelmä, media aukaisee sylinsä.

Konformisti osoittaa puheillaan ja teoillaan, ettei hän viitsi tai osaa ajatella itse. Poliittisessa elämässä suuria sovinnaisten lahkoja ovat kommunismi, fasismi ja natsismi. Aatesuunnista esimerkiksi rasismi ja naapuriviha (ksenofobia) ovat taattuja, turvallisia asenteita.

Tätä on aina välillä ihmetelty. Kukaan ei tahdo muista, mahtoiko Mussolini olla jostain asiasta jotain mieltä. Ei se helppo kysymys olekaan. Leninistä olen edelleen sitä mieltä, että Marxiin verrattuna hän oli toritaiteilija, ja Marx puolestaan oli tyyppinä tiedemies, joka keräili ja järjesteli etenkin erilaisten utopistisosialistien ajatuksia ja lisäsi niihin sitten joitakin omia oivalluksiaan ja pari ennustusta, jotka osoittautuivat virheellisiksi.

”Taisteluni” –kirjan lukijat, joita ei liene koskaan ollut paljon ainakaan verrattuna tuon kirjan tai alkuteoksen ”Mein Kampf” hyllyssä säilyttäjiin, joutuvat äkkiä ymmälleen. Sen jälkeen kun ”elintila” ja juutalaisten vahingollisuus on selvitetty suoraan sanoen aika ihmeellisin perusteluin, loppu onkin pelkkää pyttipannua.

Julkisessa keskustelussa esitetyn mielipiteen epäsovinnaisuus ja eriävän mielipiteen esittämisen sovinnaisuus jäävät joskus huomaamatta. Eikö kuulijoiden odotuksien mukaisesti toimi se kaikkien valtuustojen ja lautakuntien vakiojäsen, joka pyytää kaksikymmentä seuraavaa puheenvuoroa ja ilmaisee sitten olevansa eri mieltä kuin joku toinen, oli asia kuin asia.

Eeva Joenpellon romaanisarjan Vanha Juliini otti – muistista siteeraten – kokouksissa puheenvuoron vasta kun hulluus oli ylittämässä äärimmäiset rajansa.

Kuten johdanto osoittaa, puhe on eilisestä taulusta, jonka valokuva on nyt tässä nähtävänä.

Veikko Takala (1923 – 2008) oli vaasalainen taiteilija, jonka teoksia on monissa museoissa ja kokoelmissa. Hän kuului Suomen taiteilijaseuraan ja osallistui Taidemaalariliiton näyttelyihin. Hän oli siis kansallisesti merkittävä ja vaasalaisittain eli maakunnallisesti yksi johtavista taiteilijoista.

Olen perso eräille kotimaisille tekijöille. Liminkalaisen Vilho Lammen tuotantoa olen ihaillut tolkuttomasti Taidetalon vuoden 1980 näyttelyn nähtyäni. Asevelvollisena PohmTR:ssä tiesin porttivartiossa seistessäni mm. Rintalan romaanista, että tuosta rautatiesillalta Lampi hyppäsi ja kuoli 1936.

Kuvan Takalan maalaus on vuodelta 1948 ja siihen on kirjoitettu, että kysymyksessä on ”pihakuva esikaupungilta”. Valo ei ehkä ole niinkään tavallista hämärää kuin sitä, jonka nimitys kuvataiteessa on ”chiaroscuro”. Se puolestaan on pimeän ja valoisan jännite, mutta tavallisesti sillä tarkoitetaan taitavaa valon ja varjon vaihtelua (Rembrandt, Carravaggio – Kubrick, Tarkovski).

Kuuntelen Sigiswald Kuijkenin (La Petite Bande)johtamaas kantaattiesitystä, joka poikkeaa valtavasti Gardinerista. Hyvin pienen kokoonpanon ansiosta sekä soitto että laulu vaativat suunnatonta tarkkuutta. Korvani väittää, että virityksissäkin mennään absoluuttisten sävelsuhteiden kautta temperoimatta. Levykansio kertoo tenorista, että laulettuaan myös solistina poikasopraanona Leipzigin Tuomas-kuorossa ja myöhemmin Englannissa mm. King’s Singersissä hän aloitti laulun opinnot ja savutti nopeasti suurta mainetta.

No. – Erään lähteen mukaan ihmisen laulussa ”chiaroscuro” merkitsee kirkkauden ja tummuuden parasta mahdollista tasapainoa – kirkkaus ja soivuus yhdistyvät lämpöön ja syvyyteen.

Jos esimerkiksi tenorin ääni tulee liian edestä, se on kuin puhaltaisi pärettä. Jos basson ääni tulee liian takaa, syntyy tunnettu kaljatynnyri-vaikutelma. Nimiä luettelematta – meillä on jatkuvasti sekä maalaustaiteessa että laulussa vahvoja osaajia.