Kuvan taika

Muistattehan, että olen etsiskellyt saksalaisista verkkokaupoista kameraa, jollainen kuvaillaan Grassin romaanissa ”Taikalaatikko”. Sen merkki näyttäisi olevan Agfa, mutta toistaiseksi ei ole tärpännyt.

Jutun kuva on otettu taikalaatikolla. Kirjaan (af Hällström, Nevanlinna, Seppälä: Aikamatka Mannerheimintiellä. Helsinki-Seura 2012) on tosin merkitty, että se olisi näpätty vuonna 1935. Kuva on otettu Mannerheimintien ja Simonkadun risteyksestä niin että rautatieasema, jota emme nyt näe, on oikealla, ja upouusi Eduskuntatalo häämöttää taustalla. Vasemmalla on siis Lasipalatsi.

Taikalaatikolla voi ottaa valokuvia eilisestä tai kuukauden takaisesta maisemasta, enkä keksi, miksi kuvaa ei voisi ottaa yhtä hyvin vuoden 1935 näkymästä.

Jos saatte, lukijat, tietää, että tällainen ohjelma on valmiiksi olemassa esimerkiksi iPadille, ottakaapa ja mainitkaa asiasta. Ostaisin sellaisen mielelläni. Tämäkin kirja, joka on erinomaisen hyvin toteutettu mutta tietenkin tavallaan vaatimaton, pane kärheni vipajamaan.

Luotettavat tieteelliset lähteet, kuten elokuva ”Paluu tulevaisuuteen” osoittaa, että itsensä näkeminen aikamatkoilla menneisyydessä voi olla vaarallista, ja että myös tulevaisuuden, siis nykyisen nykyisyyden sormeileminen, voi olla ongelmallista.

Olisi tietysti houkuttelevaa aseistautua ja käydä kokeilemassa sitä yksinkertaista keinoa, joka syystä tai toisesta jätettiin väliin, nimittäin lasauttamassa A. Hitler kiikarikiväärillä. Ennen sotaa hän esiintyi vielä julkisuudessa vähän väliä. Ehkä olisi selvintä laittautua sinne Münchenin Bürgerbräuhin 8.11.1923. Sisätiloissa ei tarvitsisi edes kiikaria, mutta halli on taikalaatikolla otettujen vuoden 1923 kuvien mukaan suunnattoman suuri (ks. esim. Wikipedia ”Hitlerputsch”).

Helsinki-Seuran kirjan liikennekuvissa jossain kuorma-autossa voisi hyvinkin istua ratissa isoisäni, ei välttämättä vesiselvänä. Silloin 30-luvulla ja varsinkin 20-luvulla oltiin sillä kannalla, ettei sellainen (siis raittius) sopinut moottorimiehelle.

Elokuva on rakenne. Se on eri asia. Se syntyy leikkauksilla eikä vastaa mitään sellaista, mitä olisi ollut olemassa. Suora video, jollaisen tekeminen still-kameralla on nykyisin järkyttävän helppoa, saattaa vielä hakea omaa luonnettaan. Ehkä on syntynyt YouTube –taide. Muistettavia hetkiä, kuten auto-onnettomuuksia tai konserttiesityksiä tai tulipaloja otetaan talteen. En viitsi täsmentää, mitä muuta. Jo kaitafilmikameroitten aikaan väitettiin, että kalusto – etenkin jalustat – ajautui kuin noiduttuna makuuhuoneisiin. Tiedä häntä.

Valokuvasta sanotaan, että talteen halutaan saada ”tämä hetki”. Olisi täsmällisempää väittää, että kuva muuttaa hetken historiaksi. Nyt otettu kuva on sekunnin kuluttua menneisyyttä.

Yllättäen osaan selittää ajatukseni ”taikakamerasta”.  Meneillään on dokumentointi. Pian vanhempieni asunto pannaan remonttiin. Vaikka he asuivat siinä noin 40 vuotta, minä en ole asunut siellä enkä edes viettänyt yhtä yötä. Silti esineissä on tietenkin paljon mukana kulkeutunutta, jonka muistan yli puolen vuosisadan takaa.

Jostain selittämättömästä syystä hyvin tärkeältä tuntuu öljyvärimaalaus, joka on arvioni mukaan taiteellisesti aika vaatimaton, mutta ei kuitenkaan toritaidetta. Näkymä on luultavasti Vaasasta, mutta taulussa on ehkä vahingossa jotenkin italialainen tunnelma eli hämyä ränsistyneiden talojen yllä.

Mainio television antiikkiohjelma ei ottaisi tuota taulua näytettäväksi, mutta jos niin kävisi, hinta-arvio olisi € 50. Minä näen tuossa taulussa lapsuuteni eli sekä lämmön että viileän, turvalliset muodot talojen seinissä ja hämmennyksen ja pelon paikan tuntemattomuutena. Ehkä siinä on vähän uhkaakin, lapselle. Jos odottaa, tuolta taulun esittämän talon nurkan takaa voisi tulla jotain pelottavaa. Rosvo? Isoisä? Leukaansa longotteleva hauki?

Näistä aineista menneisyys on tehty – ei kutomalla, vaan virkkaamalla. Siinä on aina se koukku…