Tuttu tuntematon

Eilen esitellyn Torstin kirjan mukaan suomalaisten kiinnostus historiaan on poikkeuksellisen suuri. Tosin vertailumaat ovat USA, Kanada ja Australia. Kaipaisin tietoa Ruotsista, jossa ainakin historiaa sivuavien kirjojen menekki vaikuttaa suunnattomalta.

Kiinnostuneimpia ovat perussuomalaisiksi itsensä nimenneet, ja heidän huomionsa kohdistuu etenkin Suomen historiaan. Kuten arvaa, vihreiksi ilmoittautuneet kallistuvat harrastamaan maailmanhistoriaa.

Tässä kirjoituksessa on kaksi asiaa.

Ensin: Linnan ”Tuntematon sotilas” on kaunis todiste siitä, että Suomella ja suomalaisuudella on historia ja luultavasti hiukan laajemminkin kuin kansakoulussa opetettiin.

Yksi Linnan loistavista oivalluksista on miehittää konekiväärikomppanian miehet hyvin uskottavasti henkilöillä, jotka edustavat erilaisia suomalaisia pois tiehensä. On arveltu ja harmiteltukin, että kirjailija halusi loistaa murteilla. On kerrottu, että kustantajan avustajat saivat rehkiä aika lailla ennen kuin murteet asettuivat sisäisesti johdonmukaisiksi. Mutta nerokas puhetapojen toistaja Linna on.

Olennaisempi viesti tästä asevelvollisten joukosta on selvä. Hyvin erilaiset miehet, joilla ei luulisi olevan keskinäisiä kosketuskohtia lainkaan, tulevat luontevasti ja hyvin toimeen keskenään. Miehet tulevat toimeen myös upseerien kanssa, vaikka muuta on väitetty. Nyt lukien käsittää, että Lammio oli kirjan dramaturgialle tarpeellinen mulkero, jollaisia tunnetusti löytyy kaikista ammateista.  Mutta lapsellinen ylioppilaspoika Kariluoto, viisas punikinpoika Koskela ja jopa sympaattinen jääkäriupseeri Kaarna liikkuvagt porukassa kuin kala vedessä. Pataljoonan komentaja on vähän niin kuin pappi ja suhtautuminen enimmäkseen sen mukainen – puhu mitä puhut, ei vaikuta.

Se mielenmaisema, jossa sinne sotaan mentiin ja sitä sotaa käytiin, sisälsi selvästi ja näkyvästi käsityksen suomalaisuudesta eli siitä, että ”me” olemme me. Ja nyt meidän oli tehtävä kaikenlaisia asioita, jotka olisi halunnut jättää tekemättä.

Linna ei ollut lukenut kirjoittaessaan pari päivää sitten vilahtanutta Knut Pippingin sosiologian väitöskirjaa (joka tuli suomeksi vuosikymmeniä myöhemmin). Romaanin ja tutkimuksen havainnot ovat ällistyttävän samanlaisia. Pipping, herraspoika, oli muuten JR 12:ssa ja keräsi tutkimusaineiston ympäriltään. Hänen kiteytyksiään on tutkimuksen kohteiden ilmaisema käsitys sotilaallisesta kurista – ”herrojen vittuilua”.

Toinen asia. Mika Waltarin historialliset romaanit menivät kaupaksi suunnattoman hyvin, ja eräitä niistä on nyt myyty puoli vuosisataa. Monet lukijat käsittävät, että myös Sinuhe on muinaisen Egyptin kuvan lisäksi eräänlainen vertaus Suomesta vuonna 1945. Sinuhe ei ole synkkä yksinpuhelu, mutta aika murheellinen.

Waltari jatkoi ”Mikaeleilla”, joissa päähenkilöt ovat oikeasti suomalaisia ja ikään kuin uhallakin osoitti, että fiksu vaikka vähän luonteeton opiskelija ja hidas mutta salaviisas renkimies pärjäävät hoveissa, palatseissa ja sulttaanin korkean portin alla. Teosten sisältö on melkein päinvastainen Sinuheen verrattuna – jälleenrakentamisen tuntoja. Ja Johannes Angelosta on suorastan vaikea lukea ajattelematta kylmän sodan asetelmaa, idän eli Neuvostoliiton ja lännen vihamielisiä suhteita. Angeloksessahan kristillinen Konstantinopoli sortuu islamin hyökkäykseen. Läntisen kulttuurin ja islamin asettelu ymmärtävästi vastakkain ei muuten ole tämänkään hetken maailmassa yhtään hullumpi aihe.

Historia-romaanien kestävä asema Suomessa näkyy Waltaria selvästi kevyemmässä aineistossa – Utrio ja Hirvisaari, ennen sotia Ivalo ja Wilkuna, niin paljon yleisöä, että ainakin minä olen vilpittömän kateellinen ruotsalaisille siitä, ettei meillä ole mitään ”Orm punaisen” kaltaista – seikkailua, hurjaa huumoria, helppoa luettavaa, jossa keksittyjenkin juonenkäänteiden taustalta huomaa kirjoittajan korkean ammattitaidon historiantutkijana (vaikka hän oli ”vain” lisensiaatti ja saavutti maineensa historia-esseistinä, ei tutkijana).

Mutta onneksi olemme siirtyneet varsinaisessa historiassakin Klingen ajasta Kuisman aikaan. Ammattimiehiä molemmat, mutta…