Korkman

Lähti tapahtua erehdys. Ajattelin kirjoittaa Korkmanin kirjasta, kun olen lukenut sen kokonaan. Tarkoitukseni oli hiukan narista eräistä kohdista ja sanoa, että tuossa nyt on yksinkertaistettu hiukan liikaa ja että tällä asialla on muitakin kuin taloustieteellisiä puolia.

Siitäpä olisi tullut todella tyhmä kirjoitus.

Taloustiede on suurimmalta osaltaan kuten lainoppikin eräin kohdin aihepiiri, josta hyvin moni on tietävinään vaikka kuinka paljon, ja mielipiteitä esitetään sumeilematta. Lisäksi ekonomistien oma tapa joko korostaa ilmiöiden tulkinnanvaraisuutta tai puhua sarkastisesti ”masentavasta tieteestä” otetaan helposti totena.

Niinhän se ei ole. Kyllä taloustieteen, haluaisin sanoa kansantaloustieteen perusteet kuuluvat valistuneen ihmisen yleissivistykseen.

Ja tässä on se kirja! Korkman on alan toimijoista kunnioitetuimpia ja lisäksi tottunut sorvaamaan sanottavansa ymmärrettävään muotoon. Nyt hän on ottanut asiakseen kirjoittaa eräistä keskeisistä asioista, kuten hyvinvointivaltiosta ja EU:sta, pitäen mielessään reipasta lukiolaista tai vastaavaa, joka vailla kehuttavia taustatietoja ottaa vaivakseen ymmärtää asioiden yhteyksiä.

Teos ei siis tietenkään ole kansantaloustieteen eikä makrotalouden oppikirja, vaan juuri jotain sellaista, mikä Suomessa kannattaisi toistenkin kopioida. Asiat on esitetty oikein, selvitykset on erotettu selvästi mielipiteistä, ja kirjan luettuaan tuntee viisastuneensa ainakin hitusen.

Juuri tuo selvittäminen on aina ongelma. Minkä verran tilaa on uhrattava käsitteille. Korkman on koonnut lyhyen sanaston kirjan loppuun. ”Rahoitusmarkkinat – markkinat, joissa käydään kauppaa rahoitusinstrumenteilla. Rahoitusinstrumentti – Kaupattavissa oleva saatava tai sopimus, joka määrittää omistusta tai sovitun transaktion ehtoja (käteinen, arvopaperi, johdannainen tms.)

Ja katsokaapa tätä: ”Rationaaliset odotukset - Olettamus, jonka mukaan talouden toimijat tuntevat erilaisten tapahtumien todennäköisyysjakauman ja muodostavat niiden perusteella omat (keskimäärin virheettömät) odotuksensa.”

Mainiota. Ja kirjan tekstistä käy ilmi, etteivät rationaaliset odotukset ole käytännössä aina rationaalisia. Jotta päästäisiin puhumaan esimerkiksi epäsymmetrisestä informaatiosta eli tilanteista, joissa toinen osapuoli tietää enemmän kuin toinen, lähdetään juuri näin liikkeelle. Taloudellisen toiminnan järkevyys ja järjellisyys ovat sitten aivan eri asioita, joita tutkivat useatkin erikoistuneet alat.

Ja tässä sattuu nyt olemaan esimerkki siitä, mihin lehdet eivät pysty. On meillä tunnetusti sanomalehtiä ja muutama aikakauslehti, joissa yritetään rehellisesti selittää asioita, jotka ovat rehellisesti vaikeita.  Mutta Korkmanin kirjassa käyttämät vajaat 300 sivua on juuri se laajuus, josta ei mihinkään pääse. Sen verran menee tekstiä että pääsee esittämään perusteltuja käsityksiä esimerkiksi kuntauudistuksesta tai monista muista harva se päivä mediassa mainituista asioista.

Lisäksi leuhkakin lukija – tarkoitan tässä itseäni – saa uutta oppia. En olisi ikinä uskaltanut sanoa faktana, että työvoiman lisääntymisellä toisaalta ja koneilla, laitteilla ja kiinteistöillä toisaalta ei enää ole ratkaisevaa merkitystä taloudelliselle kasvulle.

Ja itse tuo kummajainen ”taloudellinen kasvu”, jota jotkut vastustavat tietämättä, mistä oikeastaan on kysymys, ja toiset kannustavat joskus yhtä huterin perustein, on yksi niistä asioista, joista Korkman esittää oman mielipiteensä. ”Ympäristön kannalta kasvun sisältö on tärkeämpää kuin sen määrä. Kansalaiset ja yhteiskunta voivat päättää vähentää työntekoa ja luopua talouskasvusta. Valinnan pitää kuitenkin perustua tietoisuuteen siitä, että nykyistä elintasoa ja hyvinvointivaltiota ei tällöin voi ylläpitää. Muun väittäminen on utopiaa.”