Judt ja Snyder

Harva lukee tämän kirjan kokonaan. Jokaisen pitäisi.

Kirja on ”Thinking Twentieth Century”. Nyt se on Suomessa pokkarinakin, vaikka ilmestyi vasta hiljan. Judt (1948 – 2010) kuoli vaikeaan keskushermoston sairauteen oltuaan sitä ennen oikea pitkän linja historiantutkija ja yksi maailman johtavista esseisteistä. Hän kirjoitti paljon New York Review of Booksiin.

Kirja syntyi kuolemaa tekevän Judtin ja Snyderin (viimeksi ”Bloodlands”), Yalen historian professorin (synt. 1969) keskustelujen kirjauksena. Aiheena on Judtin Englannin juutalainen lapsuus, kouluttautuminen Cambridgessa, sitten Ranskassa juuri vuoden 1968 aikoina Ecole Normal Superieuressa ja Sorbonnessa ja sen jälkeen useissa USA:n yliopistoissa.

Ja miksi räyhään tästä kirjasta, kun oivallisia historian alaan luokitettujen opuksia ilmestyy koko ajan?

Kirjoittajat opettelivat ensin Ranskaa ja Italiaa ja sitten tsekkiä ja puolaa ja viettivät pitkiä aikoja entisessä Keski-Euroopassa, jossa heille sanottiin, että lännestä ei tule muuta kuin kyyneleitä ja rahaa. He haluavat, että joku lisäksi ymmärtäisi heitä. Kukaan ei ymmärrä, ei alkukielellä eikä käännöksenä.

Poikkeuksia ovat kirjallisuus (Milosz, Havel, myös Kundera vaikka tsekit eivät pidä hänestä) ja teatteri + elokuva. Roman Polanski ja Milos Forman ovat itä-eurooppalaisia.

En ole kuullut kenestäkään suomalaisesta, joka olisi muuttanut Prahaan tai Varsovaan tai Budapestiin. Tiedämme, että siellä asuu ikäviä ihmisiä, jotka harrastavat vastenmielistä ja ehkä vaarallista politiikkaa. Olut kyllä kuluu olevan hyvää.

Kirja ”Suomen historia 1917 – 2013” on edelleen kirjoittamatta.  Kaikella kunnioituksella olemassa olevia, eteviä tutkijoita kohtaan  - haluaisin kirjan, jonka aihe olisi ”Suomi Euroopassa ja maailmassa 1917 – 2013”.

Muistattehan, että vuoden 1968 jälkeen Suomi oli Neuvostoliiton ulkopuolella ainoa maa, jossa vaikutti suhteellisen vahva, Moskovalle kuuliainen kommunismi äänestäjineen? Totta kyllä, että SKP:n hajaannus alkoi tästä.

Kuten Judt ja Snyder perustelevat, Baltiasta DDR:n kautta Bulgariaan järjestelmä toimi siten, että paikalliset poliitikotkin olivat olevinaan kommunisteja ja neuvostojohtajat olivat uskovinaan sen todeksi.

Tai: pankkikriisiämme ja sen myötä lipumistamme EU:n jäseneksi kuvataan jatkuvasti asioina, jotka tapahtuivat Suomessa ja Suomelle. Asiantuntijamme tietenkin muistuttavat Neuvostoliiton rapautumisesta ja idänkaupan kaatumisesta. Mutta he eivät puhu Margaret Thatcherista eivät Ronald Reaganista ja siis läntisten talouksien odottamattomista muutoksista.

Judtia on suomennettu (”Huonosti käy maan”, 2011). Hänen kirjansa ranskalaisista intellektuelleista nousivat otsikkoihin, etenkin kun hän pani vastakkain Sartren kaltaiset älyköt, joilla riitti ymmärrystä idän aatteille, ja sellaisia jättiläisiä kuin Albert Camus, Raymond Aron ja ehkä yllättävästi sotaa edeltäneen kansanrintaman pääministeri Léon Blum.

Hyvät historian esseistit ovat perehtyneet aiheeseensa kunnollisesti. Judt – ja samoin Snyder – kuuluvat siihen joukkoon, joka on myös tutkinut aiheen itse. Tässä kirjassa, josta aion kirjoittaa lisää, Judt esimerkiksi kertoo, miten hän istui kuukaudesta toiseen lukemassa 1920-luvun lehtiä ja lehtisiä Ranskassa ja matkusti sitten Stanfordiin lukemaan ne julkaisut, jotka ranskalaiset olivat ”kadottaneet”. Stanfordin Hoover Towerissa on muuten Suomenkin kannalta epämiellyttävää asiakirja-aineistoa.

Judtin kuuluisin kirja on varmaan ”Postwar”. Se on ykkösteos sodanjälkeisestä Euroopasta ja sisältää loputtomalta tuntuvan määrän oivalluksia ja avauksia asioista, jotka luulimme tuntevamme. Sivumennen – on vaikea väittää ymmärtävänsä ranskalaista elokuvaa Godardista ja Truffautista nykypäivään ellei hallitse niitä tosiasioita, jotka Judt on paketoinut nautittavasti.