Tittelit pois

Olisi ehkä otettava käyttöön kirjoituksen julkaistavaksi kuvaukseksi ”dementikko höpisee” tai sitten ”vanhan kansan muistihirmu”.

Mieleeni tuli hitusen virheellisestä kommentista periaatteessa vaikea kysymys koulutustasosta ja sosiaalisesta asemasta. Siihen ei ole tietääkseni mitään selvää vastausta. Vanha karkea jaottelu, jossa ylioppilastutkinto merkitsee paljon ja akateeminen tutkinto niin ikään, ei taida nykymaailmassa toimia.

Eräässä SKS:n kirjassa jäin tuijottamaan pitkään kuvailuja ja etenkin kiitoksia Risto Jarvan elokuvasta ”Työmiehen päiväkirja” (1967). Itse elokuva on mielikuvissani aika kuiva ja hiukan teoreettinen. Sen aihe on ”epäsäätyinen avioliitto”, kun mies on työmies mutta vaimo konttoristi.

Ällistelin tätä aikani, mutta en päässyt mihinkään tulokseen. Omissa silmissäni ja kokemuksissani työmies (tehtaantyömies) ja konttoristi ovat samalla viivalla, vaikka muistan kyllä, että 1960-luvulla jälkimmäisissä oli paljonkin taustaltaan oikeistoisänmaallisia ylioppilastyttöjä.

Tässä kenellä tahansa on tilaisuus osoittaa, että elämme edelleen syrjinnän värittämässä luokkayhteiskunnassa. Sen tiedän, että ilman varsinaista koulutusta ja ainuttakaan kunnon työpaikkaa tämän hetken alle 25-vuotias on hirvittävässä tilanteessa. Sen tiedän myös omista piireistäni, että poliisin ja lähihoitajan lapsiperhe on pääkaupunkiseudulla erittäin kovilla.

Silti kuvittelen, että Suomi poikkeaa paljon perinteisistä luokkayhteiskunnista, joita ovat Englanti ja Ranska ja vastoin kiihkeää kiistämistään Ruotsi.

Tutkinto ja titteli eivät enää takaa mitään. Entisen teknillisen korkeakoulun oppilaista aikamoinen osa saa etsiä työpaikkaa tosissaan. Jopa nuoret juristit, jotka ovat monessa suhteessa kukkulan kuninkaita, joutuvat tilastojen mukaan haeskelemaan työtä kuukausia, jotkut vuodenkin.

Monia vuosikymmeniä – minun aikanani yliopistossa suoritettu tutkinto merkitsi varmaa työpaikkaa.

Kun tulin työelämään (1964), ylitittelit olivat vielä käytössä. Viittasin siihen eilisessä kirjoituksessani. Filosofian ylioppilasta puhuteltiin mielellään maisteriksi, vaikka opinnot olisivat olleet alkuvaiheessa. Itse sain riittävästi varoituksia ”tuomarin” tittelin käyttämisestä. Kun olin suorittanut tutkinnon, ihan virastoissa ja muistaakseni jopa tuomioistuimissa alettiin puhutelle tuomariksi.

Tässä mielessä varatuomarin titteli – joka edelleen edellyttää noin vuoden ajoittain raskasta kansliatyötä ja tuomarin tehtävien hoitamista muodossa tai toisessa – oli suuri helpotus. Sitä sai käyttää itse itsestään ja merkitä vaikka puhelinluetteloon. Minulla se saattaa oilla puhelinluettelossa edelleen. Muu kaikki vaihtuu, mutta tuota nimikettä ei voi menettää.

Tapa taitaa olla ruotsalainen. Siellä ylioppilasta puhuteltiin ennen kandidaatiksi. Suomessa vielä minä eli siis sotien jälkeinen lapsi oppi käyttämään puhuttelua ”mestari” asioidessaan suutarilla tai räätälillä.

Valitettavasti tietoni mestarinkirjoista ovat hyvin puutteelliset. Äidinisäni oli muiden ansioittensa ohella kelloseppämestari. Mestarinkirja oli liikkeessä seinällä, ja sen oli antanut Suomen Kelloseppien liitto. Alan koulutus alkoi vasta kauan myöhemmin. Yhdellä enoistani oli ”optikon oikeudet”, mutta tietääkseni hän ei ollut käynyt alan kouluja eikä ainakaan suorittanut tutkintoa. Luultavasti silmälasien määrääminen ja niiden valikoiminen ja sovittaminen vain vakiintuneen käytännön varassa. Luullakseni kaksi enoistani merkitsi ammatikseen ”asentaja” ja sedistäni yksi oli sorvari, kukaties ”metallimies”  veroilmoitusta laatiessaan.

Kun titteli piti olla, ”johtaja” oli turvallinen. Erottajalla ennen seissyt puliukko pyysi aina sievästi: ”Voisko johtaja jeesaa markalla, kun pitäis päästä junalla Jakomäkeen.”

Itse oikein ylpistynyt, kun kaupan kassa huutaa perääni: ”Herra – pankkikortti jäi.” Että oikein herra! Ei olisi pienenä luulenu.