Hvorostovsky

Tulin kymmenen minuuttia sitten konsertista, joka oli itse asiassa show. Paikka oli Finlandia-talon iso sali. Se oli loppuunmyyty. Erittäin huomattava osa yleisöstä tuntui puhuvan venäjää äidinkielenään. Eikä Hvorostovsky ole tietääkseni ennen konsertoinut Suomessa. Nyt hän kuuluu olevan matkalla laulamaan Pietariin ja Moskovaan.

Ohjelmisto oli mietitty varman päälle eli yleisöltä ei odotettuj sen suurempaa asiantuntemusta. Verdiä – myös Rigoletton ”Cortigiani vil eazza dannata”, Wagnerilta tietysti Wolframin laulu iltatähdelle, sopivasti venäläistä ja ylimääräisinä ”Mustat silmät” ja vieläpä ”O sole mio”.

Aurinkoisessa laulaja vetäisi mielestäni kappaleen lopulla A:n, ellei se sitten ollut kaksiviivainen C, joka olisi baritonilta aikamoista. Ehkä se oli A. Ei sattunut äänirautaa mukaan.

Tunsin saaneeni vähintäänkin täyden vastineen rahoilleni. On aina mielenkiintoista kuulla, miten suuren laulajan ääni on vähän rasittunut eikä soi ja hehku niin kuin odottaisi. Näin kävi ensimmäisissä numeroissa, joista tosin Bellini esitettiin miellyttävällä bel canto –tyylillä. Mutta tauon jälkeen ääni oli auki niin ettei kenenkään tarvitse kysyä, miksi johtavat oopperatalot ja lukemattomat levyn ostajat tungeksivat tämän nimen ympärillä – varsinkin kun H. on kylmän rauhallisesti levyttänyt sekä slaavilaisia romansseja että sota-ajan lauluja ihan nyt kuitenkaan iskelmään menemättä.

Hvoro on selkeästi lyyrinen baritoni, joka on Verdiä laulaessaan omalla alueellaan. Silloin vapisevat vuoret, kun hän esiintyy tai levyttää yhdessä Gergyevin kanssa (Rimsky-Korskakov). Läpimurtonsa hän teki Evgeni Oneginissa.

Sellaistakin on alan lehdissä arvailtu, että hän haluaisi vielä vetää kaikki baritonin lajit. Sellasitakin on kuultu maailmassa, että baritoni laskeutuu basson fakkiin.

Jäin miettimään, onko tällaista kansankonserttia kuultuaan varaa nirsoilla. Tulin siihen tulokseen, että ei ole. Emme kuulleet mitään todella vaikeaa emmekä musiikillisesti säväyttävää. Entä sitten?

Vaikka ylipitkät fraasit ja siis hurja hengitystekniikka ja eräät muut keinot toivat mieleen sirkustemput, sirkustakin voi tehdä kahdella tavalla, huonosti tai hyvin, ja tässä oltiin korkean osaamisen alueella.

Ehkä senkin voisi lisätä, että oopperat ovat monille hitaita ja outoja ja oopperatalot pelottavia paikkoja. Miksi ei siis myös tuolta alueelta ”kevyttä klassista”?

Joskus on tullut sanotuksi, että sopiva keino aloittaa oopperaharrastus on kuunnella Parsifal kahtena peräkkäisenä päivänä, tai sitten Tristan ja Isolde. Se on tietysti julmaa ja ajattelematonta pilaa, koska molemmat ovat jopa Wagnerin oopperoiksi todella pitkiä, ja ellei kuuntelija löydä flow-tilaa, saattaa tulla äitiä ikävä.

Siis tällaista. Säestävä sinfoniaorkesteri oli juuri sitä mitä odotettiinkin, kansainvälisesti ajatellen keskinkertainen eli silloin tällöin epätäsmällinen, mutta jousisto oli hyvä (etenkin verrattuna vaskiin).