Maisteri Aili Palmén

Tämä nekrologi on menossa lehteen ja luettiin torstaina muistotilaisuudessa; lukija oli veljeni.

Aili - Otavassa 60-luvulla kaikki olivat "maistereita", paitsi tohtorit - oli tietääkseni viimeinen ystävä, joka oli syntynyt Suomen suuriruhtinaskunnassa (1917). Hän kuoli viime vuoden viimeisenä päivänä.

Haluan kirjoituksen julki myös tässä blogissa, koska niin harva tietää, että tuo aikakausi eli vielä keskuudessamme.

Muistotilaisuudessa joku oli kuulemma kysynyt, että kas kun Palménit eivät suomentaneet sukunimeä, tulenpalavia suomalaisuusaatteen kannattajia kuin olivat. Onni etten ollut paikalla. En olisi varmaan vaiennut siitä, että Ailin isoisä, Suomen historian professori y.m. E.G. Palmén tempaisi aikoinaan samaa kysyneille ylioppilaille ikivanhan lakikirjan ja luki siitä:" Jos aatelismies muuttaa nimensä, hirtettäköön." Tunnistan Ailin tarinassa Äkäpään isästä vapaaherra, sijaiskansleri J.Ph. Palménista, joka ajoi 80 vuotta täyttäneenä murtovarkaat hellankoukulla uhaten pakoon Suvisaariston huvilaltaan.

Katsokaapa näitä kahta valokuvaa, joista toinen on vuodelta 1974 ja toinen 2012. Sama katse, sama ilme!

Itse jouduin sekaantumaan tähänkin asiaan vainajan luottojuristina. Siitä tulee mieleeni Ailinkin joskus toistama repliikki, jonka kuuluu esittäneen vanhuuden päivinään patsaan paljastustilaisuudessa C.M. Bellmanin leski, jolle H.M. kuningasoli ihastellut, miten ihmeellistä lienee ollut elämä sellaisen neron rinnalla:

- Nog var den salig också besvärlig i sin tid...("Osasi se vainaa heittäytyä hankalaksikin.")

Mutta, ystävät ja kylänmiehet, virallisesti:

Aili Palmén on nyt kuollut erittäin korkeassa iässä. Hän tunsi itsensä syvästi sukunsa jäseneksi; niinpä muistokirjoituksen olisi sivuttava suurta joukkoa Palméneja esimerkiksi yliopistomiehiä isoisä E.G. Palménista sukulaispoika Ernstiin, virkamiehiä kuten J.Ph. Palmén tai lääkäreitä kuten Arne-setä –mutta Ailille suurin oli oma isä Einar, kunnanlääkärin tehtävän syvästi kutsumuksekseen käsittänyt ja siinä tehtävässä Ruovedellä puolisen vuosisataa toiminut mies.

Ailin keskeiset ystävät ja työtoverit ovat jo poissa. Hänelle nyt 90 ylittänyt professori Heikki A. Reenpää oli ”pikku-Heikki”. Tämän isä, vanha Heikki oli Ailin silmissä mies kohta oman isän ja Mannerheimin jälkeen, samalla tavalla kunnioitettava ja komea kuin vaikkapa vanha ystävä Rolf Nevanlinna.

Tutustuin Ailiin Otavassa vuonna 1964 ja ennen pitkää olin hoitamassa hänen osoittamiaan tehtäviä. Istuimme samassa huoneessa ja vierailimme. Ehkä 1988 onnistuin tekemään hänestä kunnon radiohaastattelun ja sopivasti kannustamalla innostumaan omaan tapaansa. Mutta niin älykästä ihmistä en onnistunut narraamaan vertailemaan toisiinsa Kekkosta ja Mannerheimia, jotka hän tunsi molemmat, en kertomaan muuta kuin kiittäviä asioita Suolahden suvusta, jonka edustajan Nennon (Eino E. Suolahti) kanssa solmittu avioliitto jäi lyhyeksi, enkä juuri mitään Erik von Frenckellistä, jonka johdolla hän oli työskennellyt Helsingin olympialaisten sanomalehtitoimistossa.

Kun Aili puolusti lottia silloisen radikaalin aikakauden perättömyyksiltä, hän ei maininnut olleensa sotavuodet itsekin lottana – päämajan puhelinkeskuksessa ”Lokissa”. Se puolestaan taisi johtua hänen epätavallisesta luotettavuudestaan ja täysin poikkeuksellisesta kielitaidostaan. Tyttövuosien sisäoppilaitosten jäljiltä hän hallitsi täydellisesti suomen lisäksi ruotsin, saksan ja ranskan ja osasi useita muita kieliä.

Kielitaito ja kirjallinen kyky oli sitä luokkaa, että hän suomensi Kansallisteatterille  huippuvaikeita näytelmiä ja autteli Otavassa tarvittaessa, jos vaikkapa Mannerkorpi kipuili Becketin tekstin orjana, Simenonin suomentaja joutui vaikeuksiin (itsekin hän suomensi muutaman Maigret’n) tai minä olin ihmeessä – anteeksi rinnastus – Hergén ”Tintin” joidenkin sanankäänteiden kanssa.

Syvästi tuntevan ihmisen oli aika ajoin vaikea olla esittämättä ääneen käsityksiään muoti-ilmiöiden, kuten esimerkiksi herrasväen vasemmistolaisuuden johdosta. Muistan kun joku ikätoverini manasi jonkin työtaisteluhankkeen yhteydessä, että maisteri Palmén on porvari. Ihmettelin hyvää onneani, kun pääsin sanomaan kovalla äänellä, että ei ole. Hänhän on aatelinen.

Virallinen ja hengen aateluus eivät aina kohtaa. Tässä on kuitenkin poikkeus. Oltuani kohtuullisen usein jostain eri mieltä ja – viimeisinä aikoina – hetkittäin mielessäni tuskailtuanikin joitakin omintakeisia tilannearvioita, tiedän nyt, Ailin  mentyä, mikä hänen oikea, elämää muokannut aatelislauseensa oli: uskollinen kuolemaan asti. Joka haluaa, saa ymmärtää, että tuo tarkoittaa isänmaallisuutta, muta kyllä se tarkoitti myös kansainvälisyyttä, alttiutta muun maailman kauneudelle ja syvää kiintymystä kotiseutuun ja horjumatonta halua ymmärtää ihmistä. Hän käsitti selkeästi ja sanoikin joskus, että etuoikeutettuun asemaan syntyneellä on raskaat velvollisuudet. Ne hän täytti ja jätti lähtemättömän muiston – ja esimerkin.