Kokemuksia eläkkeeltä I

Fingerporin piirtäjä Jarla teki tämän kuvan kai siksi, että kirjoitin esipuheen hänen tulevaan kirjaansa. Kysyin saako kuvan pistää blogiin. Ei hän kieltänytkään.

Nyt oli aikaa miettiä tätä kirjoittelua. Eräässä suhteessa tällainen on mieletöntä. Jos jaksaa ja haluaa kirjoittaa, pitäisi pyrkiä johonkin kestävämpään. Luulen että eilinen blogi on yhtä lohduton kuin eilinen sanomalehti. Blogi-kirjoitukseen vain ei voi kääriä makrillia.

Toisenlaisia tuumia heräsi kirjakaupoissa; Helsingissä molemmat uudet pitävät alennusmyyntejä. Järjettömän hienoja kirjoja saa kympilläkin, kuten tämänkin ”Aivot” (Rita Carter). Se on tyypillistä brittiläis-kansainvälistä tieteen kansanomaistamista, jollaisen aikaansaamisesta tässä maassa ei ole toivoakaan. Aivan liian kallista. Neurotieteen innostuneen harrastelijan näkökulmastani pidän kirjaa oivallisena ja myös esimerkkinä käsittelytavasta, joka vain ei onnistu verkkomediassa. E-kirjojen kiihkeänä kannattajana tunnustan kuitenkin, että plaraaminen ei oikein onnistu, jos muste on sähköistä. Ja tuollaisia kirjoja on paljon – ei niitä ole ajateltukaan luettaviksi, vaan selailtaviksi. Eikä niiden taso totta puhuen huolelliseen lukemiseen houkuttelekaan, varsinkaan kun taitossa ja suomennoksessa on selkeät hutiloinnin jäljet.

Saman kustantajan (DK) ”Geologia” osui silmääni toissa vuonna, ja minulta meni holtti. Kykyni ja keinoni eivät olleet riittäneet tuon alan uusien perustietojen hankkimiseen; sekin luonnontiede on tätä nykyä muuttunut jokseenkin paljon jopa kymmenen vuoden takaisesta.

Television dokumentit ovat parhaimmillaan verrattomia. Juuri näinä päivinä minua huvitti BBC-dokkarin kielellinen temppu toistella, että Suuri valliriutta on ”maailman suurin eläin”. Se on kirjaimellisesti totta mutta hetken saa miettiä huomatakseen, että juuri korallien kasvumekanismin eli polyyppien ja tiettyjen yksisoluisten yhteistoiminnan selvittäminen antaa aiheen miettiä uudestaan, mikä on ”eläin” tai ”eliö”. Vastaus taitaa olla, ettemme taaskaan tiedä, eikä se kai ole tärkeääkin. Olen muistaakseni lukenut sellaistakin, että kaikki Euraasian jäkälä on yhtä ainoaa eliötä.

Niin mekin, ystävät.

Nyt työnsä aloittanut sukupolvi saa miettiäkseen uudenlaiset yhteiskuntatieteet, jotka eivät enää perustuisi ”Linnén luokkiin”. Toistaiseksi opimme erilaisten voimien ja ilmiöiden vuorovaikutuksista haluamatta oikein tunnustaa, että esimerkiksi kiihkeitä tunteita nostattava Euroopan (EU:n) talous on jotain sellaista, minkä käsittämiseen parin vuosikymmenen takaisella taloustieteellä ei ole kaikkia tarvittavia työkaluja. Järjestelmä esimerkiksi näyttää olevan itse organisoituva, ei kyberneettiseen tapaan, kuten arveltiin, vaan fysikaaliseen, mistä on tieteen teoriassa suuria riitoja.

Joka tapauksessa kaikkein ehtivimmät pääomasijoittajat ja talousprofessorit ovat jo lakanneet käyttämästä sanaa ”globalisaatio”. Se ei kerro ilmiöistä yhtään enempää kuin esimerkiksi sana ”kauppa”. Mutta vielä on muodikasta kirjoittaa globalisaation kauhuista. Se kuulostaa niin asialliselta, vaikka ei merkitse juuri mitään.

Olen ajatellut kirjoittaa tässä jotain pientä eläkkeellä olosta ja kertoa, millaisia yllätyksiä muisti aiheuttaa.

Luin eilen Unto Hämäläisen kirjan ”Suomi Orwellin vuonna 1984”. Siitä on hyvä jatkaa.

Hämäläinen, joka lienee paras tämän hetken poliittisista kirjoittajistamme, on minua 10 vuotta nuorempi.

Hänen kaksitoista kuukausikatsaustaan vuodesta 1984 hämmensivät minua kuin tsunami koralliriuttaa. En muistanut noista aisoista juuri mitään, en edes kaupunginjohtaja Pekka Paavolan salaperäistä katoamista. En olisi osannut sanoa, oliko tuona vuotena kotitietokoneita ja mikä oli matkapuhelinten kehitysvaihe. Se oli yllätys, että matkailija sai viedä maasta rahaa vain Suomen Pankin salliman summan.

Kieltämättä muistot kirkastuivat ja havainnot osoittautuivat oikeiksi. Mutta silminnäkijän todistus on selvä: olin itse tuona vuonna 40-vuotias ja hyvinkin ahkerasti monessa mukana. Hämäläisen piirtämä ajankuva tuntui ensin kovin oudolta. Totesin, että lukeminen kannattaa […]