Kartta

Viisaassa kirjassa selvitellään tunnettuja karttoja Ptolemaioksesta Googleen mutta kysytään myös, olisiko kartta hiukan vanhempi keksintö kuin kirjoitus.

Ajatus on miettimisen arvoinen. Luolamaalauksissa ja kalliopiirroksissa on kuvattu tarpeellisia eläimiä ja mahdottomia voimia, kuten noitavoimaa. Olisi järkeen käyvää, että kun kerran puhumaankin oli opittu, muistiinpanot tarpeellisista pakopaikoista ja houkuttelevista saalismaista olisivat olleet tarpeen.

Sen tiedämme, että esimerkiksi Amerikan mantereelle saavuttuaan ihminen, siis tämä kaltaisemme, siirtyi silloin kuivalta Beringin salmelta eli Alaskasta eteläisimpään Tulimaahan erittäin lyhyessä ajassa. Vaihtoehtoinen selitys on jääsilta ja ajankohta 14 000 tai 16 000 vuotta sitten. (Vertaa ihminen n. 160 000 ja ”Lucy” eli Australopithecus 2,3 miljoonaa.

Eräät kaukoyhteydet säilyivät, eräät eivät. Muistaakseni – en viitsi tarkistaa – Väli-Amerikan mayoilla ja Andien inkoilla ei ollut höykäsen pölähdyksen aavistusta toistensa olemassaolosta.

Oman aikamme julkisimpia karttoja oli 1965 esiin tullut Viinimaan kartta, joka todisti, että Viikingit olivat selvillä Pohjois-Amerikan mantereesta ja siis käyneet siellä.

Kartan aitous on kiistetty perustellusti. Keskustelu tosin jatkuu, mutta maallikko voi lähteä siitä otaksumasta, että kartta on väärennys. Toisaalta viikinkien asutus nykyisessä Newfoundlandissa on tosiasia. Se rimpuili ja näivettyi 1000-luvulla.

Onneksi sittenkin vähemmän kiihtymystä herätti kartta, jonka piti todistaa, että kiinalaiset tunsivat Euroopan 1400-luvulla ja olivat käyneet laivoillaan siellä, Amerikassa ja ties missä. Tämä keskustelu kuihtui. Kartta ei ole aito eikä kiinalaisten mannerten valloituksista ole mitään todisteita. Afrikkaan he kuitenkin purjehtivat kevyesti ennen eurooppalaisia paljon suuremmilla ja paremmilla laivoillaan.

Kartat ovat keskeisessä osassa mielikuvituskirjallisuudessa Nalle Puhista Tolkieniin. Tietokonepeleissä niitä on vaikka mitkä määrät. Minuakin viehättää suuresti ajatus hyvin tarkasta kartasta, joka kuvaa yksityiskohtaisesti seutua, jota ei ole olemassa.

Mutta suurin kaikista on aarrekartta. Viimeistään kymmenvuotiaana lapsi tietää, että aarrekartassa on iso risti tai rasti, ja kartan tulkitsijaa odottaa mittaamaton aarre. Dubloneja, dubloneja…! (Englanniksi ”pieces of eight”.)

Eräässä elämän vaiheessa joku, ehkä Concert Hall tai Valitut Palat, painatti kovasti kirjoja. Sisällöllä ei ollut niin väliä, kunhan kansi oli kaunis, ja oli se, aitoa muovia!

Tekijän- ja muiden oikeuksien takia vanhoja vakiokirjoja suomennettiin tähän pikakäyttöön, ja joskus silloinen toimeksiantajani Otava otti siinä sivussa omiin nimiinsäkin osapainoksen.

Tällaisessa tilanteessa ja muistaakseni tavanomaisen kiireen painaessa päälle suomensin minäkin R.L. Stevensonin ”Aarresaaren”, josta oli silloin WSOY:llä suhteellisen käypä käännös ja muistaakseni muutamia vanhempia.

Ei ole tullut mieleen katsella, millaista oli työn jälki. Luulisin että se oli tavanomaista. Mutta tuon työn yhteydessä tuli kertomisen arvoinen oivallus. Lukemattomat sukupolvet tunsivat merirosvojen laulunrenkutuksen ”Arkulla vainaan viistoista miestä…” Viina vei hautaan, ja piru peri loput, eli aivan kuten nykyisinkin käy.

Minua tuo ”arkulla vainaan” askarrutti. Miten 15 miestä sopisi yhdelle ruumisarkulle tai merimieskirstulle? Kävin yliopiston kirjaston lukusalissa tutkimassa asiaa, ja löysin vastauksen. Se ilmenee jutun kuvasta. Dead’s Chest eli vainaan arkku on vähäinen saari merirosvojen kuhima-alueella Britannian Neitsytsaarilla. Surullista, muta totta.