Täsmärajat

Kysymys lainsäätäjille.

Olisivatko eräät täsmälliset rajat – esimerkiksi velvollisuus siirtyä vanhuuseläkkeelle, oppivelvollisuuden alkaminen, avioliiton solmiminen – jäänteitä entisestä yhteiskunnasta?

Entinen yhteiskuntamme perustui indeksointiin. Sitä tehtiin vuosituhansia. Sanon tässä indeksoinniksi Mesopotamian savitauluja, joiden sisältö on enimmäkseen kirjanpitoa varastoista ja varoista. Suomeksi sama olisi ”luettelo”.

Kumpi lienee syy ja kumpi seuraus, sitä en tiedä, mutta Internetin aikana tiedon haku ja koonti tapahtuu yhä laajemmin ”ryömijöillä”. En viitsi käyttää täsmällisiä termejä, koska lukija tuntee tekniikan ainakin Googlesta. On sielläkin takana julmettu määrä indeksejä, mutta ne eivät ole välttämättä aika- eivätkä aakkosjärjestyksessä eivätkä kaikille samat.

Hiukan täsmällisempi sana olisi ”hakualgoritmi”.

Eläkeiän nostaminen on jatkuvasti esillä, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Omassa asiassani en puhu, koska olen jo virasta eläkkeellä. Juridinen mielikuvitukseni ei keksi ratkaisua, jota käyttäen meillä enää mahdettaisiin mitään. Tai tietenkin teloituspartiot, mutta se ei taida olla aivan oikeudellisten periaatteiden mukaista.

Joissakin asioissa kiinteä ja täsmällinen raja on hyvä. Kun ajan kauppaan ostamaan nakkimakkaraa, nopeusrajoitukset ovat  parin kilometrin matkalla 40, 50, 60, 50 ja 40.  Tunnen monta ihmistä, jotka voisivat ainakin tuossa suoralla hurauttaa vähän reippaamminkin turvallisuudesta tinkimättä. Itse en kuulu heihin, koska en ole taitava automies.

Liikennteen päiväsakko on huono järjestelmä. Siitä olisi luovuttava. Se onkin aika suuri harvinaisuus maailmassa. Tavallisessa rikosasiassa voi mielestäni kuvitella, että pääjohtajalta ja päähampparilta otetaan sama prosentti ansiosta. Se kuulostaa hyvältä.

Liikenteessä olen sikaporvareiden puolella. Ei kymmenien tuhansien sakossa ole mitään rääpyä, kun siis puhumme tilanteesta, jossa rikos on vain ylinopeus eli aitoa vaaraa tai vahinkoa ei ole aiheutettu.

Lehdissä on ollut viime päivinä esillä useita teemoja, joita tässä verkkopäiväkirjassa on pohdittu kuukausien ja vuosienkin varrella. Kerran rähjäsin tosissani Espoon kaupunginkirjastolle, jonka (hukkaamani) kirjojen palautuskehotus sakkoineen oli päätynyt Lindorffin perintäfirmalle moninkertaiseksi kasvaneena. Vai olisiko se ollut Instrum Iustitia.

Nyt toimittajat olivat viimeinkin saaneet näitä tuomioita kirjoittelevat tuomarit myöntämään, että pahaa tekee. Vahvistan tämän omasta kokemuksestani, vaikka itse ilmiö on uudempi. Tekee todella pahaa tuomita korkoja ja kuluja tariffin mukaan, kun maksaja on valmiiksi hyvin tiukoilla.

Tuomarit olivat oikeassa. Heillä ei ole harkintavaltaa. Mutta pitäisi olla!

Nuokin erilaisissa indekseissä vahvistetut erät ovat jäykistynyttä ajattelua ja mennyttä maailmaa. Eivät ihmiset kyllä sitäkään ymmärtäisi, että toisten taakkaa helpotettaisiin ja toisten ei. Maksujen laiminlyömiselle löytyy usein sydäntä särkeviä syitä. Silti tämä kriteeri eli perintäkulujen suhde alkuperäiseen velkaan on selkeä. Ero ei saisi olla liian räikeä.

Itse epäilen koko järjestelmän perustuslainmukaisuutta. Yksityistämisessä on menty kukaties liian pitkälle. Mutta Keski-Euroopan käytännön mukainen yläraja kuluille – esimerkiksi 100 euroa sitä pienemmille maksuille – olisi järkevä, kohtuullinen ja lainsäädännöllisesti helppo toteuttaa.

Otin tuo eläkeiän lähtökohdaksi, koska tunnen paljon ihmisiä, joilla olisi työnteon halua ja kykyjä vielä eläkkeelle siirrettyjä. Tunnen myös ihmisiä, jotka ovat jo 65 tai 67 täyttäneinä liian vanhoja.