Syvyys, tarkkuus

Otsikkokuvan rajaus on hiukan omaperäinen. Syy ei ole minun, koska olen tuo henkilö, joka nojaa isänsä autoon. Kuvanottopäivä on jokseenkin tarkkaan 30.5.1963 ja paikkakunta on Kauhava.

Seuraavana päivänä saatiin ylioppilaslakit ja elämä lähti peruuttamattomasti oudoille teille. Lakki on kateissa, autosta ei ole minkäänlaista tietoa, mutta kuvassa esiintyvän henkilön ajatuksista ja kokemuksista minulla on muistikuvia.

Muistikuvat eivät ole syvyystarkkoja.

Mielessä on yksityiskohta tai korkeintaan jokin pinta. Etuala ja tausta ovat epäselviä. Oikeastaan emme katsoessamme tiedä emmekä oikein saa selvää. Suunnilleen sama asia on yleensä tapana ilmaista vetoamalla muistin valikoivuuteen. Mutta oikeastaan se ei ole aivan sama asia.

Ihminen luulee muistavansa, mutta samalla tavalla kuin aistimukset myös muistikuvat kehittyvät, silmukoituvat ja muuttuvat toisten kokemusten vaikutuksesta.

Tiedämme nyt kokeellisesta tieteestä, että ääni, kuva, maku, haju ja tunto eivät tule luonnosta eli niin sanotusta todellisuudesta. Ne tulevat aivoista ja muusta keskushermostosta.

Syvästi lukutaidoton ihminen ei välttämättä näe kuvassa muuta kuin suttua, vaikka se olisi valokuva hänestä itsestään. Sävel, esimerkiksi A eli 440 hertziä sekunnissa, ei välttämättä tule edes kuuloelimiin eli keskikorvaan tuon taajuisena. Silti niin sanottu teollinen maailma on täynnä ihmisiä, jotka tunnistavat sävelkorkeuden, ja jotkut harvat osaavat jopa nimetä sen. Aistimus poikkeaa ärsykkeestä. Tässä tapauksessa korvakäytävän kaiut ja yksilölliset muodot vääristävät signaalia.

Meillä on pitkä tie kuljettavanamme. Arkiviisauden mukaan kaikki on sitä, miltä näyttää. Totuus on toinen. Musiikkia, kuvaa, tekstiä, maisemaa on opittava lukemaan ja tulkitsemaan. Prosessi kestää koko ihmiselämän. Joistakin tulee hyvin taitavia mutta ei välttämättä taiteilijoita.

Latteuksien sanakirjaan kuuluu kunniapaikalle väite, että makuasioista ei voi kiistellä. Hyvänen aika – mistä muusta me kiistelisimme? Tosiasioista kinaaminen on jotenkin pöljää. Makuasioista inttäminen saattaa tuoda esiin aitoja eroja ja joskus nuo erot ovat innostavia.

Jos joku ei pidä John Coltranen jazzista, esimerkiksi pidemmästä versiosta kappaleesta ”A Love Supreme”, se voi johtua siitä, että tuo joku on käsittänyt kappaleen kelvottomaksi. Luultavammin se johtuu kuitenkin siitä, että hän ei ole harjoitellut tarpeeksi sellaisen musiikin kuuntelemista. Hän ei ole virittänyt korviaan.

Ei kenenkään tarvitse ryhtyä sellaiseen vaivannäköön. Jos pitää todella (Seppo Heikinheimon usein mainitsemasta) haitarista, miksi vaivautua kuuntelemaan viulua tai kerrassaan jousikvartettoa. Ei siihen ole mitään todellista syytä.

Henkilökohtaisia syitä on. Oma syyni on kokemus, että aluksi vastenmielinenkin ponnistelu saattaa palkita, joskus jopa ruhtinaallisesti.

Otsikon syvyysterävyys askarruttaa minua yleisemminkin valokuvailuni yhteydessä. Nyt on pelit ja vehkeet hiukan toisenlaisiinkin kuviin kuin suoraan nappia painamalla syntyviin.

Katsokaapa piruuttannekin vielä hiukan leluasteella olevaa värkkiä, jkonka nimi on Lytro. www.lytro.com ja sieltä galleria ja sitten muistatte klikata kerran, odottaa latautumista ja sitten klikkailla eri puolille kuvaa.

Kiehtovaa. Kuvan syvyystarkkuusaluetta voi siis muuttaa jälkeenpäin. Ensin koko kuva on epäterävä, mutta kotvan klikkailemisen jälkeen tarkasti piirtyviä alueita löytyy edestä ja takaa. – Todellisuudessa ”kuva” on tietenkin kooste hyvin monista kuvista, mutta silti – mielenkiintoista!