Hynninen

HS nosti vuoden levyihin  Jorma Hynnisen uuden äänitteen, jonka kokoonpanokin on erikoinen: etelä-pohjalaisia kansanlauluja, muutamia sovituksia levyllä säestävälle Keski-Pohjanmaan musiikkiopiston jousiorkesterille, ja Kimmo Hakalan Aleksis Kiven laulut.

Sitä on aiheellisesti ihmetelty, että Jorma Hynninen on äänessä vielä ohitettuaan 70 ikävuotta. En ole aivan varma, onko riittävän yleisesti havaittu, että lavoilla ja levyillä on uusi Hynninen, ja tietysti hän on edelleen korkeinta maailmanluokkaa.

Kauan sitten joitakin lauluja ja eräitä oopperarooleja saattoi sävyttää jokin yksivakaisuus. Mieleen tulee Fischer-Dieskau, joka ei kai koskaan ollut parhaimmillaan esittäessään ja ilmentäessään roistoa. Hän ja nuorempi Hynninen eivät tullrrt ensimmäisinä mieleen esimerkiksi Don Giovannina tai Rigolettona.

Ilmiössä on jotain samaa kuin esimerkiksi Carmenissa; Lilli Paasikivi on loistava, koska hän ei hetkeksikään unohda, että Carmen on pahantapainen ja ajoittain hermoille käyvä naisihminen – kuriton. Hyvin kurinalainen laulu ei siksi välttämättä kolahda.

Näillä ominaisuuksilla ei tietenkään ole mitään tekemistä laulajan oman persoonallisuuden kanssa.  Kysymys on näyttelemisestä.

Hynnisen tilanne tuntuu olevan se, että hän on nyt baritoni ilman fakkia. Hän pystyisi laulamaan mitä tahansa. Hän on muuttanut kirjansa Sorsakoskelle, mutta kuulijoiden onneksi Helsinkiin tulee asiaa usein. Sitä en ole tullut kysyneeksi, millä ehdoilla hän lähtisi nyt ulkomaille. Luulen että ei aivan vähällä. Eikä puhe ole rahasta.

Sain taideopetusta monesti mainitun, itse pystyyn pannun muistokonsertin yhteydessä toista viikkoa sitten. ”Perfektionismi” on huono sana. Se on suomennettava täydellisyyden tavoitteluksi. Kun katselin ja kuuntelin, ei Hynninen tainnut olla edes kiinnostunut ”täydellisyydestä”, koska sellaista ei taiteessa ehkä ole. Sitä vastoin hän teki kaiken täysin voimin ja kokonaan keskittyen, vaikka tilaisuus oli epätavallinen ja yksityinen. Tulos oli kyllä hiuksia nostattavan hyvä. Mutta hän mainitsi muutamankin kerran Kilpisen laulujen vaikeudesta ja harjoitteli yhdessä mainion pianistin Jouko Laivuoren kanssa.

Tässäkin lahjakkuus on ehkä enemmän kuin muuta poikkeuksellista työkykyä.

Uusi levy on ihmeellinen, koska yksi laulaja laulaa tavallaan kerralla kahta ääntä ja yhdessä ja samassa laulussa jopa neljää. Timon laulussa (Oravan laulu) tunteet ja tunnelmat vaihtuvat kuin tuulet. Helpoimmin perinteisessä sonaattimuodossa kuuluvat kyllä tai ei tai kysymys – vastaus tulevat nyt kuuluville lauluna. Ääni voi olla varma ja uhmakas, kuten eräissä pohjalaisissa kansanlauluissa, mutta siitä erottaa myös pinnan alla vaanivan epätoivon murheen.

Tietenkin laulussa on selvä kysymys ja vastaus, kansanlaulussa usein luonnonkuva ja mielenkuva. Niiden liittäminen suoraan toisiinsa vaatii taituria. Myös harrastelija osaa esittää ”Kaksi krenatööriä”, jossa ensin tuherretaan itkua ja sitten riehaannutaan aivan holtittomaan keisarin palvontaan.

Ei kovin kaukana tästä ilmiöstä on maalaustaiteen chiaroscuro, valon ja hämärän erikoinen, jotenkin riipaiseva sekoitus, joka onnistui Italian renessanssin taiteilijoilta erikoisen hyvin.

Silloin mestaruus on jo sivuutettu. Keskisarjan mestari tuo esille tulkinnan, josta kuka tahansa sanoo, että juuri noin. Suuri mestari ei tee sitä, koska hän ei enää esitä. Hän on. Hän muuttuu itse aiheeksi.

Kuka tahansa kuulija havaitsee tämän harvinaisen levyn erikoiset piirteet laulajan äänenkäytöstä. Nyt mukana on karheutta, joka ei missään tapauksessa ole viimeistelemättömyyttä, vaan karheaa niin kuin hyvä villa verrattuna jokapäiväiseen silkkiin.

Ja kuulijan ympärille kietoutuu yön villava vaate.