Pari huomautusta

Yhdysvalloissa Korkein oikeus on, tosin osavaltiota vastaan ajetussa korvausasiassa, katsonut ettei poliisilla ole velvollisuutta suojella ihmisiä rikoksen uhriksi joutumiselta.

Eilen kyseltiin monilla tahoilla, miksi amerikkalaiset ovat niin rakastuneita aseisiin. Yksi syy on tämä. Lisäksi heillä oli erittäin paljon erittäin huonoja kokemuksia poliisista 1800-luvulla ja myöhemminkin. Joskus sheriffiä ei erottanut rikollisesta edes suurennuslasilla. Joskus vahva poliisilaitos toimi kulloisenkin pormestarin tai kuvernöörin poliittisena tukijoukkona.

Tuosta ilmiöstä on tiettävästi jatkuvasti päivittyvää tietoa myös muilta Amerikan mantereen suunnilta.

Joka selaa mielessään amerikkalaista poliisiviihdettä, jonka nousu sattuu mielenkiintoisesti yhteen nykymuotoisen liittovaltion poliisin FBI:n perustamisen kanssa (1935) ja liittynee J. Edgar Hooveriin, joka oli johtajana 1924-1972 ja jota pidän erittäin vahingollisena virkamiehenä, näkee kyllä, että USA:ssa rikosten selvittäminen on paljon, paljon suositumpaa kuin rikosten estäminen eli yleisen turvallisuuden takaaminen.

Tämä johtaa toiseen huomautukseen. Euroopassa on yleensä tyydytty toteamaan, että poliisikunnan muotoutuminen nykyiselleen liittyy kansalaisten oikeuksien lisääntymiseen ja tuon ilmiön varjokuvaan, väkivallankäytön keskittämiseen valtiovallalle. Poliisi on meillä kuin sotilaan velipuoli.

Ranska tosin lipsahti omille urilleen muun muassa hiljan mainitsemani poliisiministeri Fouchén temppujen ja konnankoukkujen myötä. Ranskalainen santarmi ei nauti samaa luottamusta eikä yleisön tukea kuin virkaveljensä monissa muissa maissa, eritoten Suomessa.

Se toinen ajatus on joukkomurhat ”rangaistuksena”.

Euroopassa on opetettu aikojen alusta, että rangaistuksen tehtävä on ehkäistä ennakolta mutta myös varoittaa eli ottaa hyvitys eli siis kostaa. Näitä asioita on pohdittu paljon, mutta ei juurikaan tuloksellisesti.

Tavallinen ihminen käsittää luultavasti rangaistuksen puhtaasti kostona. Tästä mielipidesuunnasta riittää lähteitä. Pahantekijät on pantava kuriin ja annettava sellainen rangaistus, että varmasti tuntuu.

Toinen maailmansota opetti useimmat varovaisiksi niin että kuolemanrangaistuksen kannatus ei ole täällä erikoisen yleistä. Itse olen selkeästi sitä mieltä, että tuon rangaistuksen takia USA ei ole oikeusvaltio siinä mielessä kuin asia ymmärretään Euroopassa – itse asiassa EU:n piitissä. Venäjä on tässäkin omilla teillään.

Hyvin asiantuntevat oikeuspsykiatrit ovat viitanneet Suomen koulumurhissa tekijän turhautumiseen, syrjäytymiseen ja päämäärättömyyteen, ja sen on varmasti totta. Norjan joukkomurhaaja oli kuitenkin teloittaja, eksterminaattori. Käsitin asian niin, että omasta mielestään hän jakoi oikeutta sillä pienellä saarella Oslon lähellä.

Yhdysvalloissa tuollainen ajattelutapa ei yllättäisi ketään – paitsi näissä uusissa tapauksissa, joissa tekijän ja uhrien välillä ei ole oikein mitään sidettä.

Mutta rauhan aikana viattomia ampuvan ihmisen logiikka ei taida olla samanlainen kuin toisten. Kukaan ei ole viaton. Jos hän tavoittelee kuolemaa, toisetkin joutavat hengiltä.

Olisi vielä kolmas ajatuksentynkä. Nykymaailmassa on rakennettu paljon kilpailun perustalle. Eteenpäin pääseminen monissa rauhallisissa ammateissa vaatii kilpailijoiden ”tuhoamista”. Keinot eivät ole fyysisiä, mutta katalia ne kyllä usein ovat.

Joukkomurhaaja toteuttaa yhteiskuntamallimme kätkettyjä arvoja: hän toteuttaa itse päämääränsä poliiseista ja vastaavista piittaamatta, ja hän on hyvä kuluttaja – hintavien aseiden ja kalliiden patruunoiden kuluttaja markkinavoimien palveluksessa.

Honoré de Balzac kuvaili romaaneissaan yli kolmesataa sinänsä vähäpätöistä ihmistä, joitka polttava monomania eli oman pinttymän fanaattinen ajaminen, ajaa ”ratkaisevaan tekoon” (tai elämänsuunnan valintaan). Viitaan Balzaciin, koska hänen kuvaamiaan hulluja ei mitenkään erottanut tavallisista pikkuporvareista, ja koska taustalla oli nopea teollistuminen ja yhteiskuntarakenteiden särkyminen. Ja mihin ´Balzac lopetti, siitä Dostojevski aloitti.