Guillou kapsahtaa

Olen pahoillani. Kirjoitin myönteisen ja innostuneen esittelyn Jan Guilloun uuden historiallisten romaanien sarjan ensimmäisestä niteestä ”Sillanrakentajat”. Nyt olen lukenut toisen osan, jonka nimi on ”Dandy”.

Kirja on niin epätavallisen huono, että se vetää perässään myös ensimmäisen osan. Joudun siis peruuttamaan puheeni. Tai – ”Sillanrakentajissa” miellyin juuri niihin asioihin, jotka puuttuvat ”Dandysta”. Kirjailijan kuvaus Bergenin rautatien rakentamisesta ja vuoristoseudun hurjista olosuhteista oli innoittunut ja uskottava.

Tarinan kehyshän otettu suoraan kansansadusta – veikkaisin Asbjörnsen & Moen kokoelmaa. Tarina on kyllä myös suomalaisissa kansansaduissa. Kolme köyhää ja orpoa kalastajanpoikaa näet saa täysin uskottomasti ”hyvät haltijat”, tässä tapauksessa bergeniläisiä liikemiehiä, ja heidät lähetetään Dresdeniin opiskelemaan rautatieinsinööreiksi. He osoittautuvat kaikissa toimissaan uskomattoman eteviksi, mutta ensimmäisen niteen lopulla törmätään ihmissuhdeongelmaan. Yksi veljistä on homoseksuaali ja seuraa rakastettuaan Englantiin jättäen veljensä ja velvollisuutensa. Ja rakastettu on tietysti jaarli, jolla ei ole puutetta rahasta eikä korkeimmista suhteista.

”Kunnollinen veli” palaa rakentamaan sitä rautatietä. Hän kunnostautuu purjehtijana ja nai epätavallisen viisaan ja teräväpäisen saksattaren. Hänen insinöörintoimistonsa menestyy, mutta ensimmäisen maailmansodan nostattama raaka saksalaisviha karkottaa heidät Tukholmaan. Toinen veli pakenee onnetonta rakkautta Afrikkaan, ja hänestä tulee luonnollisesti suunnattoman rikas rautatieinsinööri, joka toimittaa maailmalle norsunluuta ja mahonkia ja toimii sen jälkeen tarkka-ampujan Saksan Itä-Afrikan armeijassa. Tuossa toimessaan hän tulee ampuneeksi kadonneet veljen rakastetun, tämän jaarlin.

Pystyn kuvittelemaan, miten sarja jatkuu. En tunne tarvetta lukea sitä, kun kolmas nide aikanaan putkahtaa kauppoihin. Tämä riitti. Sääli. Homoseksuaalisuuden tarina 100 vuotta sitten olisi ollut kiinnostava aihe.

Kakkoskirjan insinööriveli osoittautuu nimittäin van Goghin ja Cézannen veroiseksi taidemaalariksi ja liikkuu Englannissa Bloomsburyn piirissä.

Nyt käy piinallisen selvästi ilmi, ettei Guillou ole taiteilija, ei edes kirjailijana. Hän on journalisti.

Ei olisi tullut äkkiä mieleen lähteä vähättelemään Guilloun jännitysromaaneja. Ne ovat enimmäkseen hyviä – ajoittainen hutilointi kuuluu asiaan. Ei olisi liioin ollut kiirettä korostaa, että arvioin ryhmää jännitys / toiminta /poliisi eri mitoin kuin niitä romaaneja, joiden tavoitteena on selkeästi kirjoittaa hyvin ja vaikuttavasti. Loppujen lopuksikin viihde ja taide ovat eri asioita, mutta eivät suoraan laadullisesti. Mielestäni on ongelmatonta, että jotkut valitsevat mieluummin syödäkseen kalaa ja toiset lihaa.

Oma sisäfilee-kirjallisuuteni on niin sanottua taideproosaa, mutta pyydän, että minulle annettaisiin se anteeksi, koska arvostan erittäin suuresti myös toimintaromaaneja – väittämättä että ne olisivat sama asia kuin ei-toimintaromaanit. Proustin ja Chandlerin vertaileminen ei ole järkevää.

Kohtalokkaan myöhään näen, että Guillou yritti väärentää historiallisen romaanin ja kehitysromaanin perinteen (siis tyyppiä Waltari tai Mannin Buddenbrook). Mielestäni se oli (sarjan ensimmäinen osa) hauskaa ja harmitonta.

Nyt näen selvästi, että hän onkin tosissaan ja pyrkii kuvaamaan maailmaa, jota hän ei ymmärrä. Tuloksena on pekoraali. (Sivistyssana tarkoittaa tahatonta koomisuutta, joka johtuu taidon tai lahjakkuuden puutteesta. Riippuu muuten lukijasta – joskus ei naurata, vaan itkettää.)

Guillou on hyvässä seurassa. Myös meillä Suomessa on viimein omaksuttu kansainvälinen tapa nostaa pekoraaleja merkkiteoksiksi ja (ajoittain) palkita tekotaiteellisuudesta taiteena.

Romaanin ei tarvitse olla uskottava. Päinvastoin esimerkiksi ns. maaginen realismi on ollut pitkään suosiossa. Mutta sen on oltava vaikuttavaa. Yksinkertainen testi: lue sivu Guillouta ja sen jälkeen vaikka Waltaria tai Linnaa. Jälkimmäisissä henkilöt alkavat heti elää yli äyräittensä, ja lukija näkee, kuulee, tuntee ja haistaa senkin, mikä oikeastaan on vain sanoja. Guilloun kaltaisen maallikon teksti vertautuu nopeasti huitaistuun lehtijuttuun, joka toimii vain tavoittelemalla sensaatioita. Toinen testi on henkilöt. Guilloun sankarit ovat pahvista huolimattomasti leikattuja figuureja vailla ihmisen eläväisyyttä – paperinukkeja.

Guillou voisi pyrkiä sirkukseen. Se on taitotemppu, että kirjoittaa molemmat jalat suussa (mutta se ei ole musiikkia, että astuu flyygeliin).