Kuusisto II

Kuusisto siis kertoo, että häntä huonommin Suomalaisessa Yhteiskoulussa menestyi vain tuleva näyttelijä Elina Salo, joka kuitenkin jollain tavoin kohentautui alle viitosen keskiarvosta kirjoittamaan ylioppilaaksi. Kuusistosta ei tullut valkolakkia, vaikka isä käytti kaikkia tunnettuja keinoja, nimittäin lahjontaa, kiristystä ja uhkailua.

Lauri Pohjanpäällä puolestaan oli joskus tapana puhua pulpettirivien välistä ja laskea kätensä välillä selän takaa pulpetin kannelle. Ja silloin tyttöoppilas kynsilakkapulloineen iski.

Huonosta koulumenestyksestä puhuttaessa – jäin pohtimaan vieläkin tunnettua brittikäytäntöä. Jopa juristit jättävät viimeiset tentit suorittamatta ja diplomit hakematta. Tutkinto osoittaisi, ettei asianomainen ole kelvannut töihin ennen valmistumistaan, kuten kuuluisi…

Kuka teistä, lukijat, vaivautuisi selvittämään, ketkä teatterin tai oopperan johtajat ovat suorittaneet erilaisia tutkintoja? Yhden tiedän. Maria-Liisa Nevala, joka on samasta koulusta kuin minä, opiskeli kirjallisuutta hälyttävän ahkerasti, eikä siitä hyvää seurannut. Hänestä tuli professori, kuten monista muista, jotka eivät ole huomanneet, ettei enää olisi pakko päntätä, ja sitten teatterinjohtaja.

Opiskelu, oikeastaan opettelu on sitten eri asia. Kiinnostuneet vanhemmat ja isovanhemmat saavat Ilkka Kuusiston kirjasta jopa vihjeitä. Jälleen sama, mitä muistaakseni Saraste kerran sanoi – viulu on niin vaikea, että sopii vain kakaroille, jotka ovat niin kovana sen perään, ettei heistä pääse muuten eroon. Ja sitten opettajan on heti oltava ensiluokkainen. Oikea säveltaso merkitsee lopultakin yhtä ja toista musiikissa. Jousisoitinta treenaamalla sen voi oppiakin.

Toinen tie on sitten musiikkiopistot. Kovin yleisesti ei tiedetä, että tämä suunnilleen samaan aikaan peruskoulujärjestelmän kanssa syntynyt systeemi on ollut jättiläismäinen menestys. Kuusiston kirjassa tämä tosiasia vilahtelee. Muistaakseni Jorma Hynninen puhui tästä asiasta kerran erittäin painokkaasti. Tiesittekö mitä perua Usko Viitasen hämmästyttävä, ponnistelematon ja kuin luonnostaan lähtevä laulu oli? Hän kävi ahkerasti maailman parhaalla alan opettajalla Italiassa.

Sopii hyvin, että Kuusisto on Iiro Rantalan appiukko, ja paljastaa nyt, että Rantala sai pohjakoulutuksensa Cantores Minoreksessa ja opiskeli jazzia soittamalla vuosikausia klassista, etenkin Bachia. Kuusisto sanoo viisaasti, että jazzpianisti ajautuu melkein väkisin käteen sopiviin sointuihin. Tämä taitaa olla sama asia kuin Charlie Parkerin ja John Coltranen vallankumouksellinen ajatus opetella sujuvuus saksofonllia kaikissa sävellajeissa. Se kuuluu olevan hyvinkin vaikeaa.

Halusin kirjoittaa Kuusiston kirjasta hiukan laajemmin, koska minun tekee mieleni paljastaa hänen kikkansa. Entiseksi oopperanjohtajaksi ja nykyiseksi oopperasäveltäjäksi hän puhuu vain ohimennen oopperataiteen puolesta.

Juoni on rajattomuus – hän on itse soittanut samana päivänä tasatunnein hautajaisissa, taiteen alttareilla ja kapakoissa, ja korostaa vain ammattitaitoa. Lukija kukaties nyökkää mielessään. Musiikki voi olla esimerkiksi kaunista ja se on ainakin usein omiaan tuottamaan mielihyvää.Mutta se on esitettävä kunnolla. Muuten se ei toimi.

Vaikka suhtaudun periaatteessa vihamielisesti urheiluhullutuksiin, koin suurta mielihyvää nähdessäni Zlatanin saksipotkun ja maalin televisiosta. Arvaatte varmaan, oliko kysymyksessä luonnonlahjakkuuden spontaani itseilmaisu. No ei taatusti ollut. Voi vain kuvitella, miten paljon lahjakkuutta ja työtä tuollaisen takana on.

Sama musiikissa. Lahjakkuus ei ole hullummaksi, mutta työtä riittää, ja tämä koskee kaikkea musiikkia.

Kerrottuaan miten hän itse pyysi kerran Eino Gröhnin Sibeliusakatemiaan näyttämään kuorolaisilleen, miten sanat lauletaan ymmärrettävästi, ja todettuaan, että tämä on sama ongelma tangossa kuin gregoriaanisessa kirkkolaulussa, Kuusisto tulee epäsuorasti todistelleeksi, että väittely oopperan ja esimerkiksi kamarimusiikin tarpeellisuudesta on aivan yhtä älytöntä kuin rokkifestareiden tai tangokarnevaalien kyseenalaistaminen. (Itse hän tosin sanoo kyllästyneensä Kaustisilla odotellessaan, että pelimanneilta löytyisi soittimista neljäskin sointu.)

Musiikkia ei ole ainakaan vielä osoitettu vahingolliseksi (vaikka juuri rokista ja sitä ennen jazzista tätä uumoiltiin). Siksi sitä on edistettävä – taidollisesti. Ooppera on vaikeinta (liedin jälkeen). Sitä on tuettava. Jos tukee vain sitä, mistä itse tykkää, päätyy kulttuuridiktatuuriin, josta kokemukset ovat huonoja.