Kuusisto I

Ehkä en ole lukenut kymmeneen vuoteen mitään niin hauskaa kuin Ilkka Kuusiston muistelema, Jarmo Papinniemen kirjoittama ”Sävelten siivilä. Musiikillisia kohtaamisia”.

Kirja kattaa koko elämänkaaren ja kuvailee isä Tanelia ja poikia Jaakkoa ja Pekkaa sekä ainakin sataa muuta henkilöä. Sävy on Suomessa melkein ainutlaatuinen, henkevä, sopimattoman humoristinen eli siis viihdyttävä ja alla erittäin syvä ja monipuolinen asiantuntemus ja paljon viisautta.

Papinniemi menehtyi äskettäin sydänkohtaukseen, jonka syy oli todettu mutta joka oli määrä leikata vasta lähiaikoina. Suuri murhe ja menetys.

Ilkka Kuusistoa on ajoittain pidetty arveluttavana muusikkona, jolta puuttuu etenkin säveltäjältä vaadittava pyhyyden sädekehä. Tuota käsitystä ruokki hyvin ahkerasti Seppo Heikinheimo. Miehen tunteneet tai häntä lukeneet tietävät, ettei Seppo syytä tarvinnut. Ehkä hän nautti, kun sotki omat ja toisten asiat. Mutta hänenkin loppunsa oli traaginen – lahjakas hän oli kuin mikä.

Oopperassa ja teatterissa kuuluu asiaan, että johtajat haukutaan ja erotetaan lähes säännöllisesti. Viime aikoina on tosin ollut kumman rauhallista. Tyypillinen riidan syy on se, että johtaja tai johtajat ottavat ohjelmistoon epätaiteellisia, täysiä katsomoita vetäviä teoksia (kuten Kuusiston Kaupunginteatterissa aikoinaan johtama Viulunsoittaja katolla). Sitten kun he ottavat taiteellisia teoksia eikä yleisöä tule, ruvetaan vaatimaan palkankorotusta. Kansallisooppera toimi eräässä vaiheessa Roger Lindbergin ja Paavo Suokon henkilökohtaisilla vekseleillä, kun lainaa ei saanut edes pankista.

Kuusiston, Jorma Hynnisen ja Paavo Suokon johtajakaudella paheksuttiin kovasti sitä, että Suokko oli talousmies, teki budjetteja ja valvoi rahan käyttöä.

Tällaisen kirjan useimmille ylivoimainen ongelma on kirjoittajan suhtautuminen itseensä. Pienet kalikan heittelyt kavereitten ja entisten kavereitten suuntaan sopivat, ellei kirjan ”minä” eli muistelija ruikuta omaan koipeensa kolahtaneita eikä liioin uskottele itsestään olemattomia.

Juuri nämä ankarat vaatimukset kirja täyttää. Koska melkein kaikki muu musiikkia koskeva kirjallisuus on meillä (Heikinheimon muistelmia lukuun ottamatta) tuikean totista, on aivan ihastuttavaa, että nykyaika tulee kirjatuksi näin. Sangen monet kirjassa mainituista ovat vielä kehissä.

Musiikkialan kirjoissa puhutaan yleensä liikaa musiikista. Ongelma on hiukan sama kuin Kuusiston mielestäni täsmälleen oikein hahmottama oopperan tekstin haaste – tekstiä ei saa olla paljon. Se on tarkoitettu laulettavaksi. Sitä hän ei sano mutta minä lisään sen omaan laskuuni, että teksti saisi mielellään olla aika huonoa. Musiikki, oikeastaan sanan ja musiikin yhteisvaikutus kärsii, jos teksti pysäyttää. Tästä on kyllä hyviäkin esimerkkejä suomalakisessa nykyoopperassa – ja miksei myös musikaaleissa. Ajatelkaa jotain My Fair Ladya, joka on mielestäni kaikkien mittapuiden mukaan jokseenkin typerä juttu myös verrattuna lähteeseensä. Shaw’n Pygmalioniin. Mutta kun se toimii!

Olitteko, lukijat, ihan varmasti tienneet, että Ilkka Kuusisto oli ensimmäisiä, jotka kieltäytyivät tunnustamasta niin sanottujen vakavan ja kevyen musiikin eroa? Hän aloitti muusikkona isältään salaa jazz-pianistina, ja kirjasta näkee oitis, että jazz on edelleen hänen suuri rakkautensa. Kuin ohimennen hän huomauttaa (itse kirkkomusiikkiin koulutettuna ja ammattitaitoisena urkurina), että kummasti virret kiinnostavat Jukka Perkoa ja kumppaneita. (Perkon ”Kaanaanmaa” on minun suuria rakkauksiani.)

Hui hai – vakavaa tai kevyttä. Kysymys on ammattitaidosta. Sitä taas saa vain harjoittelemalla kuin pieni eläin, ja esiintymällä. Laulaja, oopperassa tai muualla, menestyy parhaiten, jos on päällekäyvää lajia ja korostetun itsetuntoinen. Kuoronjohtaja – Kuusisto lienee johtanut etevästi useimpia huippukuorojamme ja ollut itse mukana kuorolaulun mullistuksessa, jonka Harald Andersen sai aikaan kauan sitten – kuoronjohtaja joutuu etsimään ja retkeilemään. Hänen on haettava paras sointi, joka porukasta on saatavissa. Jos hän on taitava, hän voi tehdä ihmeitä. Ja niitä on kuultu. […]

Huomenna kerron kirjasta lukemaani eli miten tuleva näyttelijä Elina Salo lakkasi tunnilla salaa uskonnonopettaja Lauri Pohjanpään kynnet punaisiksi.