Elokuvakirjan tekijät

Tämänkin blogin kommentoijana esiintyvä Antti Alanen, elokuva-arkiston (Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) erikoistutkija ja ohjelmistonsuunnitttelija on julkaissut tukevan elokuvan haku- ja lukuteoksen ”Elokuvan tekijät” (Otava, 2012 ISBN 978-951-1-20533-3). Vuonna 2005 ilmestyi niin ikään tukeva MMM-Elokuvaopas: pitkät elokuvat

Uusi kirja on erittäin hyvä. Suomalainen elokuvan harrastaja tuskin löytää parempaa. Jopa kustantaja, joka esipuheen mukaan välillä ”menetti uskonsa ihmiseen” työn valmistumista odottaessaan, voi lyödä rintoihinsa. Mieleeni ei tule aivan vastaavaa muista maista, paitsi tavallaan Alasenkin mainitsema Georges Sadoulin kirja, jonka itsekin hankin sen ilmestyttyä 60-luvulla ja luin risaksi. Tallella se kyllä on.

Sadoulin nyt puheena oleva kirja on hakuteos aiheesta ”cinéastes”, ja tuota sanaa on vaikea kääntää. ”Elokuvaaja” on melkein sama asia kuin Bazinin suosituksi tekemä ”auteur” eli siis useimmiten ohjaaja, mutta joskus tuottaja, joskus kuvaaja ja ajoittain jopa näyttelijä. Chaplin-elokuvat olivat Chaplinin, vaikka niitä ohjasi varhaisvaiheessa joku muu.

Toinen selvennys: on aika monta hyvääkin hakemistoa, joissa on elokuvan perustiedot ja lyhyt luonnehdinta. Tämä kirja ei ole sellainen

Kolmas selvennys: Internetistä, etenkin IMDB:stä (International Movie Database) ja AMC Filmisite –sivustosta saa nopeasti selville vaikka jonkin elokuvan roolihenkilön nimen. Olisin voinut väittää, että kun klassiset klassikkoelokuvien arvostelutkin ovat aika helposti löydettävissä, Alasen nyt toteuttaman kaltaiselle kirjalle ei ehkä ole käyttöä.

Se olisi ollut väärä mielipide. Lukijaa tukee erittäin vahvasti se, että taustalla on yksi kirjoittaja. Tai jos kirjoittajia olisi pari, ei se ehkä muuttaisi asiaa. Elokuvamieltymykset verkottuvat. Kun on lukenut, mitä kirjoittaja sanoo Truffautista, tekee heti mieli lukea hänen ajatuksiaan Godardista (vaikka nämä kaksi olivat niin tavattoman erilaisia).

Suomessa pieni elokuvakirjoittamisen sirpale, se jonka sisältä myös Peter von Bagh lähti, oli vielä älyllisempää ja vimmatummin estetisoivaa kuin mikään kirjallisuuden tai kuvataiteen ilmiö.

Koska olen nyt lukenut kirjasta vain osan ja tietysti sieltä täältä, kuten aakkostettua kirjaa kuuluukin, en tiedä, onko Alanen pannut painoa sille ilmiölle, että aika mahtavan 1950-luvun kirjallisuuden modernismin (Haavikko, Saarikoski, Manner, Anhava, Meri, Rintala, Manner jne.) rinnalla ei ole nähdäkseni merkkiäkään mistään elokuvan modernismista.

Alanen käyttää ahkerasti termiä ”postmoderni”, ja se on hyvä valinta. Postmoderneja ovat esimerkiksi ne Godardin myöhemmän kauden elokuvat, joita en jaksa katsoa (eikä moni muukaan). Postmoderniin taittui ja kuoli jopa Michelangelo Antonioni. Nyt tiedämme, ettei tuokaa liike jäänyt pitkäaikaiseksi. Kerronta elää ja voi hyvin kirjallisuudessa (jossa yksipuolisen modernismin kaatoi Väinö Linna) ja elokuvassa.

Luulen ettei tähän kysymykseeni pysty vastaamaan taloudellisilla tosiasioilla. En väitä vastaan, että ”Komisario Palmun erehdys” on paras suomalainen elokuva, vaikka olisin itse äänestänyt Laineen Tuntematonta. Mutta modernismin huippuaikana eli vuonna 1960 Palmu oli 1930-luvun parodiointia 1940-luvun elokuvan keinoin. Ja myös Tuntematon oli eräässä mielessä neuvostoelokuva.

Alasen kirjan hienous, yli 600 hyvää pienoisesseetä siinä missä lukija luulisi saavansa kuivia faktoja ja kirjoittajan egoa korostavaa sanaselitystä, ilmenee esimerkiksi hakusanassa ”Edvin Laine”. Minäkin satun muistamaan, millaisena maailmanlopun riistäjäporvarina ja äärioikeistolaisena Edviniä pidettiin.  Hän oli punikin poika ja johti pari vuosikymmentä työväenteattereita ja tarkemmin katsoen hänen luonteenomaisen kuvallisen, tyylillisen ja liikkeissä ilmenevän mellastamisen alla on, kuten Alanen mainitsee, sellainen sosiaalinen omatunto, ettei sille löydä ihan äkkiä vertauskohtaa. Ja sekin on totta, että vaikka ”Pohjantähti” oli monessa mielessä epäonninen ja epätäydellinen – näyttelijävalinnoissakin – yhdessä romaanin kanssa se antoi sadoille tuhansille suomalaisille mahdollisuuden käsitellä mahdotonta, menneisyyden hyvin pahoja asioita.

Hattu päästä, herrat ja rouvat. Hurraa, hurraa, hurraa!