Eräretkeilyn ikävä

Eräretkeily on ikävää. Ensin tulee hiki, sitten väsyy, kohta on nälkä ja koko ajan jano. Itse retki on matka jostain ei mihinkään tai päinvastoin.

Tunsin miehen – hän on nyt kuollut – jonka mielestä kunnon vaellus parantaa pahatkin henkiset vammat. Hän ylisti kuljeskelua terapiana. Ajattelin, että mistähän se on tuon lukenut, Valituista Paloista varmaan.

Kirjoitin esseen tällä samalla otsikolla ja luulisin, että se ilmestyi Kanavassa 1960-luvulla. Ainakin olin kovin nuori niin että kirjoituksen saaminen tuohon lehteen tai Parnassoon tuntui hauskalta.

Tänään mietin läpi Suomen ja  maailmankirjallisuutta selvittääkseni, onko runoudessa todellista metsälle menemistä. Idyllit ja epigrammit ovat olleet aina muotia. Jopa Runeberg kirjoitti kukaties parhaat runonsa tuon nimiseen kokoelmaan. Mutta aina luonnonkuvissa kysymyksessä oli perinteinen topos, sellainen josta Ernst Curtius kirjoitti korvaamattoman hienon kirjan sotien jälkeen. Kirja selostaa nimensä mukaan erityisesti latinan kielistä keskiajan kirjallisuutta, mutta sen esimerkeistä käy ilmi, että Theokritoksesta Walt Disneyhin luonto-idyllit ovat kuvanneet juuri samaa paikkaa.

Jopa suurista suurimmat, kiinalaiset t’ang –kauden lyyrikot näyttäisivät kuljeskelleen luonnossa vain sen verran, minkä humalaisen jalat kantavat, ja lysähtäneet sopivan männyn juurelle, jossa päähän sataa tuulta.

Herää kysymys, olivatko herrat oikeasti käyneet metsässä vai onko hevonen kuljettanut tai joukko lakeijoita kantanut kirjoittajan kauniiksi katsotulle paikalle. Itse asiassa siellä ei tarvitse käydä ollenkaan. Kunhan muuntelee ennen kirjoitettua.

Aleksis Kiven proosasta näkee, että hän oli oikeasti kuljeskellut asumattomilla mailla ja viihtynyt. Runoissa paikat ja näkymät ovat sovinnaisempia. Myöhemmistä lyyrikoista Hellaakoski herättää epäilyjä. Hän oli tehnyt väitöskirjansa maantieteestä ja aivan varmasti kolunnut Saimaan muinaisrantoja. Ja sitten on Leino, jonka tunnistaa paltamolaiseksi, mutta kovin hänelläkin kylämaisema hallitsee.

Topeliuksen kauniit luontorunot ovat vertauskuvallisia ja näyt aivan selvästi nykyisen kantantie 67:n varrelta kievarikyydissä hollihevosen rattailta nähtyjä. Ei hänen tarvinnut laskeutua rattailta ”Kesäpäivää Kangasalta” sepittäessään.

Sotien jälkeinen parempi runous on jyrkän kaupunkilaista. Kumma kyllä tämä näyttäisi koskevan myös Kivikk’ahoa, joka oli oikeasti maalta, Laatokan rannasta. Saarikosken sanoo hänen poikansa Saska olleen kova sienien perään, mutta rohkenen epäillä, mahtoiko hän koskaan käydä metsässä syvemmällä.

Tämä voisi selittää V.A. Törmäsen runojen murskaavan vastaanoton; teilauskiveen varressa oli Lauri Viljanen. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin tämä Ivalossa syntynyt kansakoulunopettaja kirjoitti ”Teilatun miehen kohtalo. Hämmästyttäviä tosiasioita kirjallisesta elämästämme.” Linkomies oli kehunut Tunturilauluja ja pitänyt niitä parempina kuin Tulenkantajien runoja, joten tulenkantajat tuhosivat seuraavan kirjan. Kilpisen säveltäminä nämä laulut ovat keskeistä ohjelmistoa, ja hyvin monet muistavat ainakin sen, jossa tunturilla puuro hiljaa herää. Tai siis puro.

Nyt ajatellen ne ovat parhaita luonto- tai erärunoja.

Näin sen on pakko olla. Kansalle hiihtäminen oli hyvin epämiellyttävä tapa siirtyä paikasta toiseen lumessa ja varustettuna metsässä kulkeminen pakko kuin köyhän kuolema. Ei siinä paljon ylimääräistä lenkkiä heitetty. Siis eräretkeily on alkujaan keskiluokkainen harraste. Luulen että alussa mainittu henkilö oli oikeassa väittäessään sitä psykoterapiaksi. Alan itsekin pikku hiljaa uskoa, että ns. liikunta vaikuttaa edullisesti päivän aviopöhöön. Riittävän peruskunnon pohjalla rankka liikunta on sitten rankka kuuri.

Johtopäätös on hiukan puritaaninen. Kansallispuistoon ei pidä kantaa elektroniikkaa; matkapuhelimen sallin. Henki ja luut voiva t olla siitä kiinni, ja kansallispuistoissa tiettävästi kuuluvuus on monin kohdin parempi kuin tässä Kirkkonummen huoneessani (”The Secret Hideout of Mad Professor”)