Velvollisuudentuntoa vastaan

Toisaalta uskonpuhdistus ja etenkin pietismi (suomessa herännäisyys) ja siihen liittyen saksalaisten kehittämä virkavalta kohottivat yli sadaksi vuodeksi velvollisuudentunnon korkeaksi hyveeksi. Joillekin se on hyveistä korkein. Toisaalta tätä väitettyä hyvettä on ajettu monen sukupolven lasten päähän kepillä ja kurikalla.

Jos ’velvollisuus’ on sanana poimittu ja opeteltu suoraan kirjoista, ollaan jo lähellä fundamentalismia.

”Fundamentalismi” on tämän blogin kielessä paha sana. Se tarkoittaa uskonnollista, poliittista, kulttuurista tai maailmankatsomuksellista luuloa, että maailma on tiilistä rakennettu.

Kyllä minä tiilikiven tunnen. On joskus pudonnut varpaillekin. Mutta aistittu, koettu ja ajateltu maailma ei koostu keskenään samansuuruisista, pinnaltaan kovista tai karheista kivistä, joiden varaan voi vaikka rakentaa ylpeän tornin.

Tuota väkeä, fundamentalisteja, on kaikissa kerroksissa ja useassa palkkausluokassa. Jotkut heistä sanovat itseään rationalisteiksi, jotkut realisteiksi, jotkut erilaisiksi uskovaisiksi, jotkut uskonnottomiksi.

Kaikkia yhdistää luulo, että he kyllä pääsevät tiilitaloon sisälle avaimella, joka juuri nyt tosin sattuu olemaan hukassa, tai sitten samalla tavalla kuin Iso Paha Susi, eli puhaltamalla ja puhkumalla. (Tuota puhaltamista ja puhkumista mediat sitten välittävät kaikelle kansa, olipa sille tilausta tai ei.)

Jossain vaiheessa oli myynnissä suosittu Muumipeikko-juliste, jossa dekkaria lukeva, riippumatossa palmuviiniä maisteleva Muumipappa sanoo puhekuplassa: velvollisuudentunto on pelkkää estyneisyyttä.

Se on syvällinen totuus. Vastaavasti velvollisuuksien pakoilu tuottaa aitoa mielihyvää.  Se on hiukan vaikeampi asia. Se edellyttää opettelua.

Tavallisessa laiskuudessa ei ole paljon kehumista. Velvollisuuksien (siivoaminen, tiskaaminen) väistäminen päivästä toiseen kolahtaa aikanaan omaan nilkkaan, murskaa parisuhteen tai aiheuttaa veritekoja, ennemmin tai myöhemmin.

Mikäpä sopisi tähän paremmin jatkoksi kuin siivoamisvihje. Epäilemättä toden tiedon mukaan huumausaineitta myydään katukaupassa pakastepussissa. Samanlakiseen pussiin keräävät kiltit poliisikonstaapelit todisteita, kuten karvoja, nukkaa ja nöyhtää rikospaikalta. Niitä käyttävät myös kunnon geologit saatuaan atuloihinsa mielenkiintoisen kivensirun tai kaksi.

Olen suorastaan ostanut maitokaupasta ja piilottanut asiattomilta juuri niitä pakastepusseja, joissa on teknisesti etevä muovinen ”vetoketju”. En tiedä, miksi tuota innovaatiota kutsuisi, mutta pussi siis sulkeutuu painamalla sormilla.

Tietokoneille ja tietoliikennevälineille sielunsa myynyt henkilö päätyy vähän väliä tarvitsemaan jotain värkkiä tai vekotinta. Särkyvä tavara, kuten USB-muistitikut pysyy tallessa kaikista rautakaupoista ja marketeista eurolla saatavassa hillopurkissa, siinä mallissa, jossa on kumitiiviste ja vanhan ajan limonaatipullon tyyppinen rautalangasta valmistettu suljin. Siellä ne pelastuvat pölyltäkin.

Kaikkien laitteiden, kuten nyt viimeksi rouvalle hankitun iPadin, oikeastaan siis iPad 3:n mukana tulee erilaisia johtoja. Ystävällinen ja aivan ilmainen neuvo: ylimääräiset johdot pakasenpussiin ja sekaan siististi kirjoitettu kortti, jossa kerrotaan, onko johdin mini- vai mikro-USB tai sitten jotain vallan muuta.

Pakastinpussit kootaan muovikaukaloon, jollaisia myydään niiden hillopurkkien vieressä. Kaukalo sijoitetaan siihen kaappiin, johon kertyy kamaa.

Seuraavaksi käyn kynien ja etenkin lyijyjen kimppuun. Yliopistoelämän mieluisimpia puolia on tilaisuus kavaltaa työpaikalta lyijykyniä, postilappuja ja pieniä muistivihkoja. Sellaisia käyttäen tuntee itsensä suorastaan oppineeksi.

 = = =

Asenskin muuten Windows 8:n verkosta. Kesti mutta onnistui.