Lapidus

Ilmainen vihje oikeustieteellisen tiedekunnan dekaaneille (Nuotio, Mähönen, Niemivuo).

Ruotsin esimerkki osoittaa sen. Huonosta lakimiehestä voi sukeutua huono dekkarikirjailija. Kykyjä ei siis tarvita. Rahallinen tulos voi olla oivallinen.

Tämäkin tuli mieleen Jens Lapiduksen Stockholm noir –sarjasta, joka on jo suomennettukin (Like).

Syy ei ole tiedossa. Ruotsalaisilla on ja he tuottavat erinomaisia rikosromaaneja, joita sitten käännetään monille kielille ja joista tehdään onnistuneita elokuvia. Reseptiä ei löydy. Itse en vieläkään tiedä, mitä muuta Stieg Larssonin kirjoissa on kuin vahva imu. Tai ehkä juuri se riittää.

Ehkä se on ruotsalaisen kansankotikulttuurin rippeitä, että heillä rikoskirjallisuus on samoilla pöydillä muiden romaanien kanssa. Esimerkiksi Englannissa ja USA:ssa on toisin, ja Ranska on aina poikkeus. Ruotsalaisdekkarin isä ja äiti eli Sjöwall – Wahlöö olivat hyvin selkeästi demareita ja sitäkin selkeämmin tavallisen ihmisen puolella.

Jens Lapidus on läkähtyä yläluokkaisuuteen. Se on vahva viite siitä, ettei hän ole itse yläluokkainen ja sortuu siis kaunokirjallisuuden sääntöön numero yksi: kirjoita asiasta, jonka tunnet.

Vaikka hänen Stureplanin seudun kuvauksensa olisi poimittu aikakaus- ja iltapäivälehdistä, kuten luulen, ovathan ne mielenkiintoisia. En osaa arvioida kuvan aitoutta, koska en muista olleeni siellä aamuyöstä, jolloin kaunis nuoriso, ajoittain kuninkaallisten johdolla, kuulemma parveilee paikalla.

Arvioni Lapiduksen lakimiehen taidoista perustuu kirjojen runsaisiin oikeudellisiin ja vankeinhoidollisiin yksityiskohtiin, jotka on esitetty väärin. Arvioni hänen kirjallisista taidoistaan perustuu lukemiseen.

Jännäri-dekkari on siitä mainio laji, että kirjoittajalle sallitaan hurjiakin häränpyllyjä. Logiikka saa heittää ja todenmukaisuus tallautua. Ajatelkaa vaikka kantaisiä, Conan Doylea ja Jules Verneä. Molemmat kirjoittivat paljon muun ohella aivan uskomatonta soosia, mutta lukijat rakastavat heitä kahta kauheammin. Ja tuotanto on ollut myynnissä yli sata vuotta.

Muta hulluuden hämärästä sinä etsi järkeä. Sillä hullutuspa turha lie, muta järki tärkeä.

Se on sanottava tässä käsiteltävän kirjoittajan kiitokseksi, että hän harhauttaa nokkelasti. Toinen puoli hänen henkilöhahmoistaan on Tukholman lähiöistä, joista hän näyttää tietävän paljon. He ovat erilaisia maahanmuuttajia. Näin ollen kirjat ovat näennäisesti ”ymmärtäviä”. Kirjoittaja näyttää paneutuvan sopeutumattomien kohtaloon.

Nämä eivät kuitenkaan ole päähän potkittuja. Mielestäni kuva erilaisista serbeistä, kurdeista, turkkilaisista, iranilaisista ja niin edelleen, on selkeästi vihamielinen. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajat ovat kyllä rohkeita ja välillä uskollisia ystävilleen. Sitä vahvemmin he ovat ylimielisiä, pilkallisia, oppimattomia, tyhmiä ja pohjattoman väkivaltaisia.

Mukana on myös yhteiskunnan huippuja, jotka ovat populistisen suuntauksen mukaan jokseenkin poikkeuksetta pahempia roistoja kuin kaduilla kurvailevat huumekauppiaat ja erilaiset väkivaltamiehet. Tämä yhteiskunnan huippu on kuvattu tiedollisesti ja taidollisesti vieläkin heikommin kuin rupusakki.

Miksi ajatella, kun ajatuksen tapaiset voi ottaa vastaan valmiiksi märehdittyinä. Jokin osa kirjallisuudesta toimii samalla neljän mahan periaatteella kuin lehmä.

Kirjan henkilöt ovat kranttuja ruuastaan. Toisille pitää olla välttämättä Mäkkärin tuplajuustopurilaista, toisille kevyt salaatti, joka maksaa vain muutamia tuhansia kruunuja annos. Suu- ja sorkkakirjallisuutta.