Aimo

Kotiin Kehää ajellessa käy aina mielessä parikin vihaista vanginvartijaa. He tekivät aikoinaan hartiavoimin kiusaa Aimo Myllylälle, kun tämä oli Vankeinhoidon koulutuskeskuksen johtajana. Aimo kuoli äkillisesti ja aivan liian nuorena kotinsa lähellä Espoossa järven jäällä hiihtoreissulla. Aikaisemmin hän oli ollut vankeinhoidon tarkastaja ja väitettiin, että hän tunsi henkilökohtaisesti kaikki Suomen vangit ja oli käynyt läpi näiden paperit.

Järjestimme kaikenlaista koulutusta ja olin paljonkin mukana.

Nämä menneisyyteen kuuluvat asiat palasivat mieleen, kun joku kommentoi eilen, että Jens Lapidus (nimimerkki) kuvaa maailmaa rikollisten silmin ja puolustusasianajajana tuntee nämä.

Kommentoija ei näy lukeneen ”Stockholm noiria”. Siinä on kuvattu oikein ammattirikollisten asenne heitä puolustaviin juristeihin: etäinen, pilkallinen ja vieras.

Eivät rikosasianajajat tunne rikollisia.

Siihen on kaksi syytä. Heillä on kiire eli parempaakin tekemistä. Toiseksi tutustuminen on vaarallista. Siinä voisi tulla tehtäviä, jotka ovat selvästi kiellettyjä, ja riippuvuutta, joka on epätervettä.

Väitteeni on tietenkin törkeä yleistys. On mainioita poikkeuksia.

Samoista syistä tuomarit eivät tunne rikollisia eivätkä heidän maailmaansa. Ja tässäkin on poikkeuksia.

Aimon kanssa kävin silloin tällöin vankiloissa, etenkin Turussa pakkolaitoksessa. Laitosten henkilökunta jakautui selvästi kahteen ryhmään. Toiset hoitivat tehtäviään asiallisesti ja pitivät välimatkaa. Toiset olivat aidosti kiinnostuneita rikollisuudesta ja yrittivät tehdä hiukan enemmänkin kuin työtehtävät olisivat välttämättä vaatineet. Oikeastaan oli kolmaskin ryhmä, joka ei viihtynyt noissa tehtävissä pitkään – nenästä vedettävät. Vankiloissa oli ja kävi kaikenlaisia hyväntekijöitä, jotka olivat niin armottoman lapsekkaita, että ristikkopuolen miehiä nauratti. Turussa kerrottiin vangista, joka oli onnistunut hankkiutumaan sukupuoliyhdyntään humanitäärisen teologian ylioppilaan kanssa todistelemalla, että se on Jumalan tahto ja hänen ”parantumisensa” edellytys. Toimitus tapahtui laitoksen tiloissa ennen kuin kukaan viisaampi ehti hätiin.

Noihin aikoihin olin korkeimmassa oikeudessa esitellyt oman ”rootelini” siviilijuttujen ohella noin 150 henkirikosasiaa. Valinta ei ollut omani, mutta kiinnostuin ja tapasin tilata ns. henkilöasiakirjat eli pahvilaatikolliset juttuun kuulumatonta viranomaisaineistoa syytetyistä. Mielentilan tutkimusten asiakirjat olivat siihen aikaan (80-luvun lopulla) kauhistuttavan epätasaisia.

Hovioikeusaikoinani järjestin vierailun vankilaan. Kollegojen mielenkiinto oli erittäin vähäistä. Tyypillisesti tuomareilla oli aivan yhtä sameat ja pinnalliset tiedot lainrikkojista kuin kenellä tahansa suuren yleisön edustajalla.

Valitan että tietoni ovat vanhoja. Jos ne olisivat uudempia, en oikein voisi kirjoittaa niihin tukeutuen. Kun kuitenkin aikoinani tein vähän sellaista Hesarin jokaviikkoisena kolumnistina, siitä ei ammattipiireissä pidetty.

Opin Aimolta yhden tärkeän asian. Se kuulosti hyvin samalta kuin psykiatri Martti Siirala –vainajan opetus, jonka moni muu psykiatri myöhemmin vahvisti.

Ei pidä auttaa.

Toisaalta vaikeasti ja pysyvästi rikollisen, toisaalta syvältä henkisesti häiriintyneen ihmisen auttaminen on tavattoman vaikeaa. Se edellyttää hyvää, pitkää ja kärsivällistä koulutusta (jota Aimo siis veti). Jos nämä olisivat helppoja asioita, ne olisi hoidettu kauan sitten.

Tähän yhdyn (vaikka en muista lähdettä): ”Älkää ymmärtäkö minua.”