Edelleen

Kiimasjärven taistelun tietävät jotkut. Siitä julkaistiin sotien jälkeen neuvostoliittolainen, suomenkielinen kirja. Tapaukseen liittyy punaupseeri Toivo Antikainen ja Suomessa toimitettu oikeudenkäynti, joka ei ollut kunniaksi oikeusvaltiolle. – Olen lukenut tuon valkoisen vangin hengiltä rääkkäämistä koskeneen jutun asiakirjat ja jäänyt minäkin ihmettelemään, missä olivat todisteet asiasta.

Edellisissä Suomussalmen tapahtumia koskevissa kirjoituksissa on mainittu ohimennen joidenkin paikallisten yhteistyö puna-armeijan kanssa ja viitattu mm. tuttuun dokumenttielokuvaan aiheesta. Ilmari Kiannon oikeusjuttua koskevaa televisionäytelmää ei ole toistaiseksi mainittu. Jutun kuvassa (Wikipedia) Kianto on Vienan retkellä ratsain, oikealla. Hän oli tuossa vaiheessa saavuttanut nimeä sangen hurmahenkisten vapaussotalaulujen kirjoittajana ja vaatimalla, että myös punaisten vaimot ja lapset on tuhottava ruton juurimiseksi. Hänellä oli mielipiteitä siinä kuin kirjojakin.

Siis taustalla on kysymys: mitä oli Nälkämaan punaisuus. En kirjoita ”kommunismi”, koska käsitykset tuosta poliittisesta aatteesta olivat Suomessa 1920- ja 1930-luvulla yleensä sangen hämäriä. Aika yleisesti arveltiin, että Neuvostoliitossa kohdellaan köyhää ihmistä paremmin kuin lahtarivallan Suomessa. Rajan yli itään meni väkeä – ja Petroskoihin muutti paremman tulevaisuuden toivossa amerikansuomalaisia.

Kaunokirjallisuutena Antti Tuuri on romaanissaan ”Ikitie” antanut rajan takana vallinneista olosuhteista käsityksen, joka vastaa omaani. Pidän siis sitä uskottavana. Rajan takana ei onni odottanut – ei edes Haanpään ”Noitaympyrän” päähenkilöä.

Suomussalmi lienee ollut Suomen köyhimpiä kuntia, jossa herrana oli nälkä. Ennen sotia hallitusvalta saattoi olla periaatteessa sillä kannalla, että elleivät kestä hengissä, kuolkoon.

Tulevan Raatteen tien seudun asetelmat olivat erikoisen epäselviä vuodesta 1918 tehtyjen heimoretkien takia. Heimoretki tarkoittaa aseellisia hyökkäyksiä alueelle, joka ei kuulunut juuri itsenäiseksi julistautuneen Suomen tasavallan alueeseen. En menisi väittämään, että alue oli Neuvostoliittoa. Rajan takana alkoi muodostua Neuvosto-Venäjän nimeä käyttänyt valtio, mutta alkaneen sisällissodan oloissa ei ole pelkästään kielellinen ongelma, oliko siellä valtiota olleenkaan.

Suomesta siis hyökkäiltiin Vienaan, Aunukseen ja Inkeriin. Viron vapaussotaan osallistuttiin. Nämä retket, joita johtamassa olivat mm. Paavo Talvela, K.M. Wallenius ja Oiva Willamo, olivat kaikki sotilaallisesti epäonnistuneita ja aiheuttivat tappioita. Helsingin hallitus otti välimatkaa niihin etenkin Tarton rauhan jälkeen. Suomen miehittämien Repolan ja Porajärven jääminen rajan taakse oli ainakin vahva symboli Akateemisen Karjala-Seuran perustamiselle.

Kiimasjärvellä taisteltiin vielä 1922. Suomalaiset hävisivät pahasti venäläisten ja vienankarjalaisten hiihto-osastolle heikon kenttäkelpoisuutensa ja huonojen talvisodankäynnin taitojensa vuoksi. Antikaisen johtamat punaiset tekivät (Keskisarjan sanoin) maailmanhistoriallisesti hyvin erikoisen hiihtorynnäkön.

Olen yrittänyt pysyä tarkastikin sekä vanhoja katsauksia että uudempaa tutkimusta lukien näiden heimosotien tasalla mm. siksi, että isänisäni osallistui niihin, väitteensä mukaan molempiin Aunuksen retkiin, Pohjois-Inkerin retkeen ja Viron vapaussotaan. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta huolto petti ja sotilaallinen toiminta meni ryypiskelemiseksi. Uusin, kaikin puolin kunnollinen tutkimus on Jussi Niinistön ”Heimosotien historia 1918 - 1922” (2005).

Vanhassa kirjallisuudessa kytee ”tikarinisku-myytti” eli ajatus, että Helsingin hallitusherrat jättivät nuoret vapaussoturit (joista yksi oli Uuno Kailas) oman onnensa nojaan. Uskottavien tietojen mukaan vapautettavat heimoveljet suhtautuivat hankkeisiin joko hämmästyneesti tai välinpitämättömäksi. Suomalaiset asevelvolliset puolestaan olivat erittäin haluttomia ylittämään valtakunnanrajaa. Ainakin Wallenius joutui heiluttelemaan revolveria.

Rajapitäjissä – joista Sallaa ei ole toistaiseksi mainittu – tietty vihamielisyys valkoista valtaa kohtaan oli paikoin vahvaa ja nähdäkseni ymmärrettävää, ellei suorastaan aiheellista.  (En kirjoittanut ”hyväksyttävää”.) Tiedot olosuhteista rajan takana idässä olivat tietysti aivan sattumanvaraisia ja usein vahvasti värittyneitä. Punainen propaganda puolestaan väitti vielä 20-luvun lopulla, että punaisia teloitetaan joka viikkoa Helsingissä Kansallisteatterin takana. Mutta tämä on taustaa Lapuan liikkeelle (myös Vihtori Kosola retkeili siellä) ja yksi palikka Raatteen tapahtumien arvioimisen avuksi.