Yle huijaa

 Joku väitti Ylen pusiin, että nyt on aika riisua Mannerheim koristeista ja katsoa häntä kenialaisittain.

Minulle jäi täysin epäselväksi, mitä kenialaisuus toisi Mannerheimin kuvaan tai vaihtoehtoisesti millaista opetusta saisimme suhteessa ns. suurmiehiin tällä keinolla.

Toistaiseksi olen sitä mieltä, että Ylen sisältä suorastaan tulvii, milloin radiosta, milloin televisiosta, koko ajan uusia todisteita kyvyttömyydestä toimintaan media-alalla ja nähdäkseni laajemminkin soveltumattomuudesta sisätöihin.

Mediamaksulla Yle sijoitettiin sellaiseen asemaan, että se kai saa tehdä tai olla tekemättä mitä tahansa.

Mannerheimista on kiirehdittävä sanomaan, että Paavo Rintalan romaanisarja Mummoni ja Mannerheim, Mummoni ja marsalkka ja Mummon ja marskin tarinat ilmestyi 1960-1962. Teokset herättivät suuttumusta. Luultavasti ”Sissiluutnantin” kirjasota heijasti myös Mannerheim-närkästystä. Se ilmestyi 1963.

Mannerheim-elokuva esitettiin televisiossa 1971 useana jaksona. Mannerheimina oli Helge Herala. Mukana oli ihania neitoja ja aatelismiehiä, vaikka Rintalan  ajatus oli esittää rinnakkain kansannaisen ja marsalkan elämää.

Joka tapauksessa se sileäposkinen henkilö, jonka otsa oli rypyssä, tuntuu olevan täydellisesti metsähallituksen puolella. Paavo Rintala – isänsä talvisodassa menettänyt – on kuollut, mutta aito Mannerheimin vihaaja Hannu Salama on liikenteessä ja tiettävästi purkaa tunteitaa sopivissa yhteyksissä.

Tähän Mannerheimiin liitty, vaikka se voi olla television ihmiselle sensaatio – myös nimellä Kansalaissota tai vanhemmalle väestölle Vapaussota tunnettu episodi vuonna 1918. Hannu puhuu vielä ”Murha-Kustaasta” uskollisena 20-luvun punaisten kielenkäytölle.

Se ei tähän asiaan kuulu,  mutta olen kyllä Salaman kanssa eri linjoilla. Vihollisten surmaamista taistelutoimien yhteydessä sanotaan sodaksi. Vankien näännyttämisessä Mannerheim ei ollut mukana. Silloin vallassa olivat eri miehet, Saksan keisarikunnan tuella, siis noin kesäkuun alusta 1918.

Tällä asialla ei ole sinänsä merkitystä. Kuuntelen kuitenkin kiinnostuneena, onko meillä silti tapahtumassa sama kehitys, josta on pitävät todistaa Saksasta mutta ei Neuvostoliitosta 1930-luvulta. Kun valhetta aikansa tyrkytetään totuutena, yhä useampi rupeaa uskomaan. Kun valhe on hirmuinen, jotkut voivat ryhtyä vastaiskuun ja kertoa, mitä todellisuudessa tapahtui. Neuvostoliitossa kävi niin, vaikka moni korkea-arvoinen henkilö ehti luulla, että hankala ”totuus” oli siivottu kokonaan käytöstä. Suomessakin professorit kirjoittivat, että totuus on vain luokkaennakkoluulo.

Meillä muutaman kerran viikossa poliitikot ja muut hiihtäjät sanovat joutuneensa oletusten uhreiksi esimerkiksi hovioikeudessa.

Meillä ei ole sellaista areenaa – tämä blogi ei ole kovin monien tuntema – jossa toisteltaisiin, että kun hovioikeus on tuominnut jonkun syyllisenä, niin erittäin todennäköisesti mummo, mannerheim ja eläkkeellä oleva talonmies tulisi samaan tulokseen lukemalla läpi samat muutamat tuhannet sivut pöytäkirjaa kuin hovioikeuskin, tai istumalla kärpäsinä katossa kuuntelemassa.

Muuan poliitikko sai taannoin kaipaamaansa huomiota kuvailemalla korke3imman oikeuden tuomiota ”mielipiteeksi”. Mielipide se on yhtä vähän kuim onnettomuustutkintalautakunnan lausunto. Se voi olla kohdin vaikeatajuinen (tekninen selvitys), se taatusti on pitkäveteinen eikä se ole välttämättä tosi, mutta sitä pidetään totena. Hyvät asiantuntijat esittävät, mihin he ovat totena päätyneet. Media keskittyy virheellisesti epämääräisinä pidettyihin sanoihin (”varomattomuus”).

Ei se mitään, että potkii kuollutta hevosta. Mutta hevosmakkaran potkiminen voi naurattaa toisia. Siitä voi K-kauppiaskin hermostua.