Hermods ja kansanvalistusseura

En pannut merkille, missä vaiheessa isäni oppi englantia. Muistan vihreäkantiset vihot, joissa luki ”English by the Nature Method”. Olisi hauska saada sellainen nyt käsiinsä. Kielen opettaminen on vaikeaa niille, jotka eivät yhtään osaa, ja niille jotka ovat suorittaneet hätäisesti ylioppilastutkinnon.

Jotkut ovat nopeaoppisia, oli opetusmenetelmä mikä tahansa. Ei hän ollut oikeastaan kiinnostunut kielistä, vaikka silmäili jossain vaiheessa jopa latinan alkeita, mutta eivät kielet tiukkaa tehneet.

Tässäkin kohdin käsillä on hyvin vaikea tehtävä. Melkein kaikki tietämäni romaanikirjailijat (kuten Henrik Tikkanen, Jörn Donner, Tove Jansson, Hannu Mäkelä ja kymmenet muut) ovat langenneet siihen pitkin pituuttaan.

Ei pitäisi kirjoittaa romaania isästään, ei liioin elämäkertaa eikä valitusta ja voihketta omasta elämästään, joka olisi muka voinut olla aivan toisella tavalla valoisa ja antoisa, ellei isä…

Tekninen vaikeus on erottaa isä muista aikalaisistaan. Se ei tunnu onnistuvan keneltäkään. Aikalaiset ovat itseisarvoja. Heillä ei ole etumerkkiä. Pahat isät ja hyvät isät ovat kaikki aikakautensa tuotteita. Sen takia heistä on vaikea osoittaa piirteitä. Luultu piirre voikin olla piirteettömyyttä. Pieni sulka hatussa on sensaatiomainen näky, paitsi jos kaikilla on sellainen. (Sellainen aika oli. Hattuja sanottiin tyrolilaisiksi, ja niissä oli myös hopean värinen rossi.)

Yhden kirjan nimi tuntui julmalta ja luonnonvastaiselta rangaistukselta ”Sata tuntia saksaa”. Toisen kirjan välissä oli ovela sapluuna, jota käyttäen voi lukea muun peittäen vieraskielisen tekstin, ääntämisen tai suomennoksen. Luulisin että ääntämys oli merkitty tavallisilla kirjaimilla eli ainakin englannissa vähän sinne päin – ”thö” tai ”tö”.

Pentti Haanpää luki ja oppi englantia kirjekurssilla 30-luvulla. Järjestäjä oli Kansainvalistusseuran kirjeopisto, joka oli ottanut mallia menestyneestä ruotsalaisesta yrityksestä Hermodsista, joka oli ottanut mallia englantilaisista ja amerikkalaisista alan järjestelmistä.

Kirjeopistot olivat varoventtiili koulujärjestelmälle, joka oli kovin kankea ja kova. Hitaammatkin saattoivat ainakin ajan kanssa onnistua suorittamaan opistotasoisen tutkinnon. Nopeat saattoivat saada vierasta kieltä hännästä kiinni.

(Tiedän mutten luettele tässä eräitä merkittäviä kulttuurihenkilöitä, joilta vieraiden kielten taito on jäänyt muiden pakottavien askareiden takia aivan olemattomaksi. Se pakkaa näkymään.)

Viimeksi opin tämän blogin kommenteista, etteivät kielistudiot lopulta oikein menestyneet kouluissa. Linguaphone-levyistä minulla on samantapainen luulo. Miehiset miehet harjoittelivat niihin haulikkoammuntaa ja naiset käyttivät niitä kahvipannun alusina. Luulen että levyt olivat kuitenkin ihan hyviä. Opetusmenetelmä vain ei tahtonut sopia tänne.

Toivottavasti joku rientää paikkaamaan aukkoja. Minäkin luulen lukeneeni, että se tai tämä tuleva akateemikko sai ensimmäisen Asla-stipendinsä ja kuunteli hulluna Linguaphone-levyjä niin että sai Amerikassa sitten heti opetuksen ideasta kiinni (siis opetuksen kuuntelemisen).

Viittaan tässä kautta rantain ”verkkomediaan”, jota mielelläni vähättelen.

Vihjaan viime aikoina usein puheeksi tulleeseen koulutukseen. Olisiko ajateltavissa, että kun meillä on nyt ainutlaatuiset mahdollisuudet tuottaa ja tulostaa oppimateriaalia oppilaan kotona ja sitten korjata hänen kokeitaan ja kirjoituksiaan, itse ajatus on päästetty kuolemaan?

Merkittävin osin itseopiskelun tuotteita ovat mm. tietokone (Radio Shack myi ensimmäisiä rakennussarjoja) ja lukuisat muut asiat (purjelentlo), joiden yleinen äänenkannattaja oli 50-luvulla ”Tekniikan maailma”. Ainakin eilen ilmestyneessä numerossa itse tekeminen oli selvästi unohtuneen lapsen asemassa.