Väliaika

Jatkan pienten ja tavallisten tavaroiden historiasta. Kommentoija heitti niin hyvän linkin (Edgerton, The Shock of the Old), että luen kirjan tässä välissä ennen kuin jatkan. Näyttää toden totta siltä, että kirjoittajan ajatukset kulkevat juuri samaan suuntaan kuin omani.

(Saadun tiedon mukaan muuten pokasahan terä maksoi 50-luvulla metsätyömiehen kolmen päivän palkan.)

Verkkoon kirjoittamiseen vaikuttaa kieltämättä myös se, että tässä on kaikenlaisia muitakin asioita, jopa ns. rehellistä työtä, joka tosin on jäänyt viime aikoina vähemmälle.

Aivan sattumalta osuin katsomaan televisiosta urheilua, joka alkoi kiinnostaa oikein kovasti: suunnistus.

Ei minulla ole siihen omaa kosketusta. Osaan suunnistaa, retkeilytaustani takia. Suunnistus urheiluna on vedetty häveliäästi metsiin, ajattelin. Tietysti jokin Jukolan viestin lähtö on aika uskomaton näky ja kertoo yhtä ja toista lajin suosiosta.

En ollut tiennytkään, että tuo urheilulaji on ainakin hyvin kartanlukutaitoisille katsojille uudenlaista, mielenkiintoista televisioviihdettä. Kilpailijoiden reitithän on useimmiten sekoitettu niin että he koluavat rastit eri järjestyksessä. Se vastaavasti tekee kilpailun seuraamisen sangen epähavainnolliseksi.

No. Nyt niillä on sekä rasteilla että kilpailijoilla satelliittipaikantimet. Jopa puistokilpailuissa kisailijat näytetään liikkuvina juovina karttapohjalla. Reitinvalintoja niiden vaikutusta tulokseen pystyy siis seuraamaan yksityiskohtaisen tarkasti. Hauskaa!

Samalla kasvaa ihailu näitä urheilijoita kohtaan. Aikamoinen tehtävä seurata sekä karttaa että  maastoa täyttä vauhtia kohdittain vaikeassa maastossa laukatessaan.

Kerran luin suomalaisesta naisesta, joka kevyesti sanoi harjoittelevansa tekemällä ristisanatehtäviä ja sudokuja umpimetsässä kovaa juostessaan…

Kun minulla on tämä heikkous kojeisiin ja laitteisiin, kiinnostuin kovasti kilpailijoiden kompasseista. Omat kokemukseni alkavat ajasta, jolloin käytössä oli vain sota-aikaisia, nelikulmaisia Suunto-kompasseja. Sitten tuli aika, jolloin niitä ruvettiin valmistamaan vallan muovista. Sellaisia on laatikoissa siellä täällä.

Yksityinen viritykseni ajalta, jolloin jouduin ja halusin enemmänkin harhailla suurkaupungeissa, on Suunnon peukalonkärjen kokoinen kompassi. Se säästää monta askelta, koska ainakaan minun suuntatajuni ei aina sano varmasti, pitääkö metrosta noustua lähteä vasemmalle vai oikealle. Vilkaisu pikkurahan mukana kulkevaan kompassiin riittää.

Täytyy hankkia kilpailijoiden nykyisin käyttämä peukalokompassi. Kilpailujen seuraaminen herätti tämän kysymyksen, jonka jätän harkittavaksenne.

Navigaattorit yleistyivät nopeasti, ja niitä on älypuhelimissa. GoogleMaps voi olla suosituimpia ohjelmia, mutta sen käyttäminen vaatii tietenkin verkkoyhteyden. Ainakaan meillä täällä kaukana se yhteys ei ole mitenkään kirkossa kuulutettu.

Kysymys: entä jos vanha paperille painettu kartta kilpailee sittenkin tasapäisesti sähköisten karttojen kanssa maastossa, jalan ja kulkuneuvoilla liikuttaessa. Kaksi alustavaa perustelua. Kartta on nopeampi. Suunnistuskilpailuissa ei käytetä sähköisiä laitteita. Paperikartta on varmempi. Sitä ei tarvitse käynnistää. Taskulamppu voi kyllä olla tarpeen. Ja eräille suurennuslasi. Perustelu sähkön puolesta: ajomatka entuudestaan oudolle mökille tai tuntemattomaan osoitteeseen on kyllä tavattoman paljon vaivattomampaa navigaattorin kanssa, nimenomaan se kriitillinen viimeinen väli.