Nälkäviulu

Kysymys pokasahasta on pieni esimerkki uudistusten eli innovaatioiden historiasta. – Milloin pokasaha tuli metsiimme eli milloin puuta lakattiin kaatamasta kirvespelillä? Vastaus: asiasta ei ole uskottavaa tietoa.

Tietämättömät professorit, kuten tämä tässä, sanovat että itse keksintö oli teräksestä valssattu, kehykseen kiristetty ja yhden henkilön käyttöön tarkoitettu saha mainitaan Ruotsin metsäteollisuuden historian (Kardell, 2002) mukaan Yhdysvalloista tai Kanadasta tulleena uudistuksena 1890-luvulla. Kapineesta on yksittäisiä mainintoja Suomesta 1800-luvun puolelta. Laite oli varmasti työkäytössä 1930-luvulla, mutta luultavasti ainakin paikoittain edellisellä vuosikymmenellä. Kiistaton valokuvat vuodelta 1927 on Varkauden museossa ja löytyy eilen mainitun kirjan sivulta 209.

Asia on selittämisen arvoinen koska se on niin tyypillinen. Puolta maata ja suunnattoman ihmisjoukon toimeentuloa koskeva uudistus aiheuttaa vastarintaa, tulee hiipien, vähitellen, monessa muodossa ja on muutenkin niin arkinen ja joutavanpäiväinen, ettei kukaan viitsi merkitä asiaa muistiin eikä kirjoittaa artikkelia Metsälehteen.

Tämä toistuu kerran toisensa jälkeen.

Milloin kännykkä tuli käyttöön? Täsmällistä vastausta ei ole, koska on hiukan tulkinnanvaraista, mikä on kännykkä (matkapuhelin) ja mitä tarkoitetaan käytöllä. Itse muistan henkilökohtaisesta syystä raahanneeni Nokian matkapuhelimen Ruotsiin sairaalareissulle 1993 kesäkuussa. Laite oli jostain vuokrattu.

Surullisen suuri osa ”innovaatioiden edistämisestä” on puhetta puhumisen vuoksi. Suuri osa innovaatioiden ja keksintöjen historiaa on jälkiviisautta, joka perustuu virheellisiin johtopäätöksiin.

Vaikkapa kopiokone – ennen sanottiin aina ”xero” - on helposti ajoitettavassa 1970-luvulle. Vaikeampaa on sanoa, millaisia olivat kustannussäästöt, mitä luokkaa lisäkustannukset ja onko tuottavuuden kasvu arvioitavissa. Meitä on kuitenkin työelämässä mm. lakimiesammateissa 60-luvun puolella aloittaneita, jotka emme hiukkaakaan kaipaa hiilipapereita emmekä liioin märkäkopioita (Agfa).

Pokasahan ongelma oli oikeastaan terä, joka on puhdas teollisuustuote. Ne olivat ruotsalaisia, koska suomalaiset eivät kelvanneet, Joskus myöhään tulivat myyntiin Purmo ja Raketti (from best Swedish steel). Se oli samalla tavalla vaikea valmistaa kuin autovarkaan pikku apulainen, rautasahan terä.

Aineistosta päätellen oikean levyistä ja paksuista terää ei ole olemassakaan. Vakiot kehittyivät hitaasti. Sotien välisenä aikana terät tahtoivat olla liian leveitä. Pituussuuntaan materiaalin täytyy joustaa hyvin – tavallinen sahanterä mahtuu kiepille käärittynä reppuun – mutta kyllä se katkeaakin. Pysyvästi mutkalle mennyt terä on käyttökelvoton. Suoranakin saha on nälkäviulu.

Kirves on esihistoriallisen ajoituksen lähtökohtia (sotakirveskulttuuri ne.). Pronssisia ja rautaisia kirveitä ovat pikku museotkin väärällään. Ja silti: esimerkiksi kaatokirveen ja karsintakirveen ihanteellinen muoto oli kovan etsimisen takana. Suhteellisen laajaa keskustelua käytiin jopa kulmasta, johon kirveen silmä määrää varttamisen: 90 astetta vai vähemmän? Asiassa oli pitkään melkein yhtä monta mieltä kuin miestä. Materiaalikin oli ongelma; ammattimies tahkosi kirvestä jatkuvasti ja hioi kierteen pois kovasimella. Tavallisen rimoja ja lankun pätkiä halkovan kansalaisen kirveen tapainen oli hukassa jossain liiterin pohjalla ja terässä oli eletyn elämän jäljet.

Eräällä ystävälläni on eteisen seinällä vanha junanvaunun pelastautumispakkaus lasin alla. Kovasti käy kateeksi. Kirves, pistosaha, sorkkarauta, rasia Sampo-tulitikkuja. Niillä selviää läpi elämästä, ja vielä vähän pidemmällekin.

”Tuomas-poika on kirves jalo, vakaa, miehukas ja tuima, mutta pikku Eero-putikkani tuossa on pieni, terävä ja naseva veistinkirves.” (A. Kivi)

”Muut sortaa, saha yksin puoltaa.” (Rovalan kannatusyhdistys, 1992, 300 s.)