Hevonen I

Tämä brittitutkija David Edgerton siis mainitsee tutkimuksessaan Suomen ja suomenhevosen. Tätä minä aina puhuin Martille ja muille HIITissä. Tietotekniikan tutkimuksessa olisi keskityttävä erikoisesti hevosjalostusaatteeseen. Ajatus ei sitten mennyt perille.

Suomessa oli 1950-luvulla eniten hevosia suhteessa väestöön koko maailmassa. Summittainen arvion on 391 000 täysikasvuista, työhön kykenevää hevosta vuonna 1951.

Ajomies oli metsätöissä tekijä hakkuumieheen eli jätkään verrattuna. Sangen kauan hevosen omistaja otti hakkuupalstan, pestasi miehet ja nosti tilin. Autottomuus ei ole koskaan kuulostanut riipaisevalta. ”Hevoseton poika” kertoo miehestä melkein kaiken. Se on melkein yhtä kauhea nimi kuin ”akaton mies”. Ei sillä, nainen joutui tuuraamaan hevosta raskaissa töissä (vesikelkan työntäminen, kerppujen kantaminen jne.) kun eläin oli tienaamassa. Ja hevosta myös kohdeltiin yleensä paremmin kuin akkaa.

Hevonen on uskomaton keksintö. Hyvinkin 500 kiloa painava, loputtoman sitkeä eläin tulee toimeen heinillä ja vedellä!

Kaikkien yhä tuntema sana ”ape” (mennään appeelle eli syömään) .

”Hevosmiehet menivät hevostensa luokse ja viiden maissa tekemään apetta. Appeeseen he käyttivät silputtua olkea tai pahnaa, ruumenia, vähän vettä ja tavallisesti ruisjauhoja. Näin siitä muodostui sellainen pöperö, jonka hevonen halukkaasti söi. Myöhemmin he kävivät vielä antamassa hevoselle heiniä ja juottamassa sen. Samalla he panivat heiniä säkkiin ja kauroja pääpussiin työmaalla syöttämistä varten.”

Puttosen savottamuistelmassa (1980) on kaksi huolestuttavaa kohtaa. Ohra oli ehdottomasta parempi appeen jatke kuin ongelmia aiheuttava ruis. Maininta päivälläkin tarvittavasta juottoämpäristä puuttuu. Hevosia kyllä juotettiin avannosta, mutta siinä on eläimen terveys vaarassa.

Hevosten suuri määrä liittyy tietenkin metsätyöhön. Yhtiöt yrittivät juurruttaa jonkinlaista rekikulttuuria antamalla määräyksiä jalasvälistä, mutta eivät ne yleensä menneet perille. Joka tapauksessa Suuri Suomalainen Keksintö oli vesitetty (jäädytetty) varsitie. Niitä ei oikein tunnettu edes Ruotsissa, mutta kunnolla linjattu (vastamäet) ja jäädytetty tie palstoilta lanssille ja hevosen kunnollinen kengittäminen merkitsi kertakuorman kaksinkertaistamista reilusti yli tonniin. Tämä tietysti kiinnosti yhtä paljon yhtiöitä kuin ajomiehiä.

Laaja muistelma kirjallisuus todistaa aidosta luokkataistelusta. Eri seutujen miehet halveksivat johdonmukaisesti toistensa valjaita ja rekiä ja kehuivat omiaan. Ja kirjavuus oli suuri. Idässä reen jalakset askarreltiin usein luonnonväärästä puusta. Lännessä ne tehtiin taivuttamalla. Tarkka kulkija näkee tänäkin päivänä ulkorakennusten seinissä paininpuita eli hirteen lyötyjä tappeja. Luokki oli sen verran vaikea valmistaa että se oli usein ostotavaraa jo kauan ennen metallikaarien käyttöön tuloa.

Tapasin tähdentää luennoilla sekä teekkareille että humanisteille kolmea keskiajan avainkeksintöä. Myllyn eli tuuli- ja vesimyllyn edelle ajoivat jalustimet ja valjaat. Tuo jalustinkysymys on kiistelty; roomalaisilla ja idän ratsastajakansoilla (hunnit jne.) niitä ei yleensä ollut, kuten ei ollut roomalaisillakaan.

Isänmaa-skinit ottanevat huomioon, että islamin vyöry padottiin Poitiers’n taistelussa vuonna 732, jolloin saraseenit (islaminuskoiset, Espanjasta tulleet) olivat jo käyneet piirittämässä Pariisia.

Ehkä merkittävin yksittäinen kirja, joka minusta teki historian rakastajan, oli Lynn Townsend White Jr.:n ”Medieval Technology and Social Change (1962). Siinä käydään läpi tämä jalustimen keksintö ja siis raskas ratsuväki, joka voitti islamin. Hevosen selästä tulee aika vilkkaasti päälleen, kun ei voi muuta kuin puristaa reisillä; niinpä paimentolaiset olivat eteviä jousiampujia. Jalustimeen tukeutuja pystyi käyttämään peistä ja raskasta lyömämiekkaa ja aikaa voittaen myös haarniskaa.

Mutta hevosen keksiminen edellytti pitkää hevosjalostustyötä. Keskiajan sotahevoset sotkivat ohimennen kavioihinsa keihäsmiehiä. Suomenhevosta eivät pidätelleet edes pitkospuut. […]