Pokasaha soi

Panen sen tutkimuksen syyksi. Kun aloimme opettaa ’kulttuurihistoriaa’ Turussa useita vuosikymmeniä sitten, ryhdyimme repimään samalla otsikkoa. Meille ’kulttuuri’ ei saanut merkitä vain tieteitä, taiteita ja uskontoa. Vähä vähältä päästiin pidemmälle arjen ja tavallisten asioiden tutkimuksessa.

Vasta nyt sain riittävän varmuuden sahasta. Olen hyvin kauan selittänyt luennoillani, että Suomen kaikki kasket kaadettiin kirveellä ja että kirves oli jokseenkin ainoa työkalu 1880-luvulle asti myös metsää myyntiin kaadettaessa.

Pakkasen – Leikolan ”Metsää, puuta ja kovaa työtä. Suomen metsien käytön historiaa I (2010) sisältää nyt viimein selvät lähdeteokset. Ne ovat tässä tapauksessa painettuja ohjekirjasia, myyntiesitteitä, lehtikirjoituksia ja muutamia muistelmia.

Kalle Päätalo oli oikeassa ja ansakitsisi nykyistäkin suuremman maineen ja kunnian. Tiedättekö – lähes puoli miljoonaa suomalaista miestä oli metsätöissä talvella 1945. Melkein sama määrä oli remmissä myös seuraavina talvina. Laskekaa te, kuinka monen nyt elävän suomalaisen taustalla on kirves ja saha. Sanoisin että jos otetaan huomioon kaksi edellistä sukupolvea, puolen.

Eikä työtä metsissä ole tutkittu ennen tätä sen vertaa, että olisi yksinkertaista löytää vastaukset työn raskauteen oleellisesti vaikuttaneisiin kysymyksiin, milloin yhden miehen saha (pokasaha) tuli todella kirveen rinnalle; milloin moottorisaha tuli; milloin moottorisaha lähti. Ja siinä sivussa on mietittävä suomenhevosta. Niitä oli 1945 metsätöissä ainakin puoli miljoonaa.

Näillä kysymyksillä on viitattu hienon kolmiosaisen kirjasarjan kahteen puutteeseen. Siellä mietitään, miksi justeeri eli kahden miehen saha yleistyi niin hitaasti kaatotyössä ja jäi kaiken kaikkiaan vähälle. Vastaus taitaa olla liian yksinkertainen. Hankintakauppojen tapaan miehille maksettiin per kaadettu runko – jopa järeyttä huomioon ottamatta – tai per palsta, jossa runkojen lukumäärä oli tietenkin tärkeä peruste. Kaksi miestä sai saman palkan kuin yksi mies. Justeerilla ei saanut nurin kuin karkeasti ottaen ehkä puolitoista kertaa sen minkä pokahasalla. Ja ennen sotia ahkerakin kaatomies sai todella ponnistaa, että varsinkaan suuryhtiöiden työmailta olisi jäänyt rahaa kotiin tuotavaksi. Välttämättä ei jäänyt.

Toinen rajaus on sota. Pohdin millaista ja millaisessa kunnossa välineistöä pioneerit käyttävät sodissa ja etenkin sitä, millä vehkeillä tehtiin ne miljoonat halkomotit, joita sekä rintamalla olevien että siviilien, osittain jopa naisten ja lasten, oli kirjaimellisesti pakko tehdä muutama kunkin.

Pakollinen rakentaminen eli korsut, parakit ja jatkosodan alusta alkaen rintamamiestalot mullistivat puun käsittelyn. Puun tarve oli valtava. Joka ainoa veturikin kulki haloilla. Joissakin paikoin, esimerkiksi Sallassa ja Kiestingissä, tehtiin kapulatietä kuorma-auton kestäväksi latomalla ja sitomalla puunrunkoja poikittain vetelien soiden yli kymmenien kilometrin matka.

Kun Työtehoseura alkoi vihdoin 50-luvulle tultaessa selvitellä asioita, todettiin että huonosti viilatulla sahalla ja kirveskalsolla työn tulos jäi riskeimmältäkin tekijältä kolmannekseen siitä, mitä ensiluokkaisen ottaviksi käsitellyillä.

Pokasaha oli korkean teknologian tuote. Terän valmistus oli ruotsalaisen Sandvikenin erikoisaluetta hyvin kauan. Lopulta kauppoihin tuli myös kotimaassa valmistettua tavaraa. Ruotsissa sahan metallikaari oli jo ennen sotia tavallinen, Suomessa ei. Vaikka sahaa puuosineen katsellaan ehkä hiukan huvittuneesti, itse väline oli suurenmoinen, etenkin kiristysmekanismi, narua ja palikka. Alkujaan mies valmisti tarvittaessa itse itselleen sahan. Ilman höyläpenkkiä se ei ollut mikään aivan joka miehen tehtävä. Ei kaikilta luontunut kirvesvarsikaan, eikä varttaminen.

Kirvesajalla puhuttiin naureskellen puunkiertäjistä. Heikompi kaatomies joutui kahlaamaan lumessa puun puolelta toiselle. Taitavat löivät vasemmalta ja oikealta yhtä purevasti ja yhtäläistä lastua.

Mielenkiintoinen ajatus sekin, että ”suomalainen osaa jättää lyhyen kannon” toisin kuin saksalaiset ja venäläiset. Taustalla on tässäkin metsäyhtiöt ja hinnoittelu. Kirvesajalla kantoa jäi hyvinkin jalka, aikaisemmin helposti kaksi. Pokasahan käyttäjältä edellytettiin erityistä nöyryyttä puun juurelle kumartuessa.