Muistin varjo

Päivän nautinnollisia hetkiä on torkahtelu sängyn päällä iltasella. Päikkäri on asia erikseen, mutta keskityn esimerkiksi blogin aiheeseen kastautumalla unen maailmassa. Joskus hypähdän jaloilleni miehekkäästi kuin nuori sankari jo neljän minuutin kuluttua ja alan kirjoittaa käsittämättömän raivon vallassa.

Yhtenä iltana muistelin, ketä kaikkia en muista. Nyt jo vähän väliä tulee viiden sekunnin tai kahden minuutin peittoja. Nimi ei tule mieleen kuin apteekin hyllyltä vaan kuin rautakaupan varastosta. Joskus harvoin – epäilemättä jatkossa yhä useammin – nimeä saa odottaa puoli vuorokautta.

Se on häpeä, etten saanut mieleeni Pena Pajukallion sukunimeä ennen kuin aamulla. Tietysti muistin miehen, vaimon (Sini), pienet lapset, työpaikan (Elokuva-arkisto, varasto), kodin (Matinkylä tai siis siinä lähellä).

Pena on kuollut. Hänet pitäisi muistaa samalla suurella kunnioituksella kuin esimerkiksi Petteri v. Bagh.

Poistin sivukirjastostani nro 4 osittain risaksi katseltuja videoita tässä taannoin. Tuo filiaali on äitini vaatehuone Espoossa. Muistaakseni naishenkilö, joka hänkin asuu tässä osoitteessa, esti minua hävittämästä Kirkkonummen hyvään elektroniikkaromun kierrätyspisteeseen videolaitetta. Luulen että seuraavalla kierroksella se lähtee.

Penalla oli olohuoneessa seitsemän videolaitetta toisiinsa kytkettynä. Eräs laiton kontakti oli Jaakko Tervasmäki, joka nauhoitti Lontoossa asuen oikeasti mielenkiintoisia elokuvia (Jean-Pierre Melville, Sir Carold Reed…) ja postitti nauhat Penalle, joka teki Petterille kopion. Siipimiehenä sain itse joskus kopion näistä tai Bressonista tai Bunuelista (Viridiana) ja Bergmanista (Mansikkapaikka). Oli uskomaton tunne omistaa kopio eli kappale tuollaisesta elokuvasta ja katsoa se milloin vain. Ja kyllä niitä katsottiin!

Ilman Penaa ei olisi Petterin tuotantoa. Sanokaa rauhassa jotain ilkeää hänen lukuisista kirjoistaan. Minä en sano. Minusta on hienoa, että ne ovat olemassa. Myös äitini on hyvin perso noille kirjoille (tyyppiä Sininen laulu, Elämää suuremmat elokuvat jne.)

Kyllä näitä elokuvia oli maassa. Olen itse katsonut liian monta leffa Steenbeckin pöydässä 35-millisenä. Olen kantanut liian monta peltilaatikollista esityskopioita isoisäni elokuvateatterin konehuoneeseen. Ja tiedän miltä tuntuu, kun esityskopion keskiön puinen bobi tipahtaa konehuoneen lattialle ja filmi on sitten kelattava varovasti metallikelalle samaan aikaan kun yleisö alkaa mellakoida salissa. (Näytin elokuvia laittomasti. Ei minulla ollut korttia. Äidillä oli, ja enoilla.)

Elokuva-arkistossa henkilö, joka retuutti filmikelat pöydän ääreen varastossa, oli usein juuri Pena. Aimo Mäkinen ja varhaiset kerhomiehet kuten Jerker Eriksson, Jörn Donner, Matti Salo jne., olivat maistereita elleivät lisensiaatteja. Pena ei ollut.

Vaikka esimerkiksi Sakari Toiviainen oli koko peto tunnistamaan ja muistamaan elokuvia ja muinainen työtoverini Olli Tuomola häntäkin hurjempi, Pena oli kyllä kävelevä tietopankki. Minulla on olevinaan sellainen muistikuva, että jos häneltä kysyi jotain Max Ophulsin Lola Montesia tai G.W. Pabstin Pandoran lipasta, hän kysyi saisiko olla jokin muukin filmi esimerkiksi Pabstin henkilöimältä saksalaisen elokuvan sankarikaudelta.

Koska tiedän aika monta, luulen että on olemassa todella merkittävä määrä ihmisiä, jotka ovat piilossa jonkin merkittävän tieteellisen tai kirjallisen saavutuksen takana. Olen ollut itse kärpäsenä katossa, kun helsinkiläisen antikvariaatin omistaja on ulkomuistista viskellyt korvaamattomia, kaikille tuntemattomia lähdeteoksia ja sitten hakenut ne kellarista ja työntänyt vapisevan väitöskirjan tekijän kassiin. Olen kävellyt perässä yliopiston kirjaston syviin maanalaisiin onkaloihin katsomaan kirjaa, joka ”saattaisi kiinnostaa” ja on todellisuudessa muuttanut elämäni.

Kiusaksi nuorille tutkijoille sanon taas, että sensaatiomainen kokoelma Pohjois-Saksan maaseudun ja kaupunkien elämänmenosta löytyy eräästä hyvin laajasta oikeustapauskokoelmasta, joka on painettu 1700-luvun puolivälissä ja nököttää Kansalliskirjaston kortistosalin hyllyssä. Oikeusriidat ovat usein todellista arkielämää – kuten vanhojen, käsin kirjoitettujen tuomiokirjojen lukijat tietävät.